Krista Wedmanin saarna 23.5.2021


Tunnetko sananlaskun: ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä”? Oletkohan koskaan ihmetellyt, miten se liittyy helluntaihin. Itse ihmettelin, mutta en lähtenyt googlaamaan tai kysymään Twitteristä, kuten nykyään asioita selvitellään, vaan ryhdyin rakentamaan omaa teoriaani eli tekemään teologiaa.
Kautta aikojen rukous on ollut keskeinen uskonnon harjoittamisen tapa. Myös Jeesus opetti seuraajiaan rukoilemaan, kuten kuulimme raamatunteksteistä ja Emmi-papin saarnasta pari pyhää sitten. Jeesuksen opetuksen mukaisesti tänäänkin lausumme yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen ja liitymme miljardien kristittyjen rukoilevaan joukkoon.

Rukoilla voi yhteen ääneen toisten kanssa, hiljaa mielessään, omassa yksinäisyydessään sekä kokonaan vailla sanoja. Tähän sanattomaan rukoukseen keskittyivät erityisesti mystikot, kuten omat suosikkini Franciscus Assisilainen 1100-1200-lukujen taitteessa, mestari Eckhart 1200-luvun lopulla tai Ristin Johannes 1500-luvulla, ja mainittakoon myös Hildegard Bingeniläinen 1100-luvulla, Juliana Norwichlainen 1300-luvulla ja Avilan Teresa,  Ristin Johanneksen hyvä ystävä, 1500-luvulta siis hänkin. Heistä kaikista olen kertonut aiemmin toisissa yhteyksissä, joten en mene nyt sen tarkemmin heidän ajatuksiinsa. 

Yhteistä heille on, kuten sanottu, sanaton rukous eli kontemplaatio. Se on vaipumista niin syvään rukoukseen, että sanat jäävät turhiksi ja voidaan keskittyä sisäiseen katseluun, puhtaaseen olemiseen Jumalan yhteydessä. Kontemplaatioon pääseminen ja sanattoman rukouksen oppiminen vaatii kuitenkin varsin pitkän tien ja runsaasti kärsivällisyyttä, paljon raamatun lukemista, rukoilemista ja itsensä kanssa taistelemista. Palkintona kaikesta vaivasta ja kärsimyksestä on kontemplaation tuoma kokemus yhteydestä Jumalaan, jota mystikot kuvailevat varsin elävästi teoksissaan. Nämä uskonnollisten kokemusten kuvaukset vaatisivat nykyaikana K-18 suosituksen, mikäli niitä näytettäisiin elokuvissa, sen verran intiimejä ja rohkeita ne usein ovat.

Raamatusta Laulujen laulu voi tarjota osviittaa näihin teksteihin. Laulujen laulu on vuoropuhelu kahden rakastavaisen, sulhasen ja morsiamen, välillä. Kristillisessä viitekehyksessä Kristuksesta puhutaan usein sulhasena ja seurakunnasta Kristuksen morsiamena. Jotkut mystikot, suomalaisetkin kuten Laestadius, kokivat tämän vertauskuvan läheiseksi.  Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, tällaista uskonnollista kokemusta voisi varmaan verrata rakastumiseen, tai taiteen tekemiseen tai siitä nauttimiseen, Euroviisuihin tai jääkiekko-ottelun seuraamiseen, kun oma joukkue tai yhtye johtaa: kaikkiin liittyy päätä pyörryttävää hurmiota, hullaantumista, ylimaallista hehkua ja intohimoa. Kyseessä on tunnekokemus, jota ei voi tavoittaa järjellä, ja jota ei voi saada itse tietoisesti aikaan.

Toisinaan kuitenkin Pyhä Henki voi tarjota oikotien syvään uskonnolliseen kokemukseen.

Näin kävi opetuslapsille, joista kuulimme uuden testamentin lukukappaleessa. He eivät siinä itse kuvaile kokemustaan, mutta ympärillä olevat ihmiset, jotka ihmettelivät ja hämmästelivät näkemäänsä, ja jopa epäilivät opetuslasten nauttineen liikaa viiniä, toimivat todistajina sille, että tapahtui jotain erityistä ja erkittävää. Jotain sellaista, joka vaikutti syvästi myös useimpiin kuulijoihin. Tätä tapahtumaa, Pyhän Hengen vuodattamista, eli Pyhän Hengen tulemista maailmaan, pidetään kirkon eli kristillisen seurakunnan syntymähetkenä. Itse tapahtuma kuulostaa kuitenkin olevan melko kaukana siitä, mitä varsinkin me luterilaiset kristityt täällä Suomessa koemme kokoontuessamme jumalanpalvelukseen, vai mitä?

Opetuslapset olivat ylimaallisen kokemuksen vallassa. Me täällä saamme ehkä toisinaan mukavia ahaa-elämyksiä, tai kylmiä väreitä kanttorin urkujen soitosta, mutta harvemmin koemme mitään ylimaallista. Jumalan suuria tekoja kyllä ylistetään, mutta aika vaatimattomaan tapaan. Euroviisuhuuma tai kiekko-euforia ovat melkoisen kaukana. Olemmeko aivan epäonnistunut osa Kristuksen seurakuntaa?

Tiedämme kaikki, että henkilökohtaista kokemusta ei voi sellaisenaan jakaa, kukaan muu ei voi tuntea täysin samoin kuin sinä. Oli kyseessä sitten millainen kokemus tahansa, se jää aina yksityiseksi ja henkilökohtaiseksi. Uskomme ytimessä ei kuitenkaan ole yksittäisen ihmisen henkilökohtainen kokemus, vaan yhteys toisiin luotuihin, jotka kaikki Kristus on kuolemallaan ostanut omikseen.

Eikä Jumalan Pyhä Henki ole erottava vaan yhdistävä. 

Senpä vuoksi Jeesuksen opetuslapset eivät jää suljettuun huoneeseen fiilistelemään saamaansa Henkeä, vaan he lähtevät ulos, ihmisten keskuuteen. He eivät puhu vain keskenään, omalla sisäpiirisanastollaan, vaan kaikilla kielillä, siten että ympärillä olevat kuulevat puhuttavan omaa kieltään. Kuulijat ovat vaikuttuneita, eli Henki joka antaa opetuslapsille voimakkaan kokemuksen, vaikuttaa myös kuulijoihin.

Jeesus lupasi, että Pyhä Henki kuuluu kaikille. Ei vain valikoidulle joukolle ihmisiä, vaan jokaiselle, joka sinnikkäästi sitä rukoilee. Jokaiselle, joka kastetaan, kun onvielä liian pieni rukoilemaan yhtään mitään.

Ja vieläpä: Pyhä Henki on se, joka saa ihmisen rukoilemaan. Joka kääntää ihmisen Jumalan puoleen. Inhimillinen luontomme eli meissä oleva ihmisyys pyrkiipakenemaan ja kääntymään pois, pysymään pimeässä, pelkojen ja omatekoisten  uhkakuvien keskellä. Mutta Pyhä Henki rohkaisee astumaan valoon, luopumaan peloista, kääntymään kohti Jumalaa.

Tätä on myös mystikon tie kohti kontemplaatiota, eikä mitään tapahtuisi ilman Pyhää Henkeä: Totuuden Henki paljastaa ihmisen syntisyyden, vajavaisuuden, syyllisyyden ja rikkinäisyyden, kaiken minkä ihminen haluaisi pitää piilossa pimeässä. Puolustaja rohkaisee ja auttaa ihmistä luopumaan  syyllisyydestään ja syntisyydestään, tuo valon ihmisen elämään. Pyhä Henki vetää ihmistä Jumalan puoleen, ja Jumalan yhteyteen, jotta Jumala voisi toimia ihmisen kautta. 

Pyhä Henki yhdistää yksittäisistä ihmisistä koostuvan joukon yhdeksi, yhteiseksi seurakunnaksi. Tämä seurakunta ei ole suljettu yhteisö, vaan sen on tarkoitus kasvaa ja laajentua. Sen ei ole tarkoitus olla samanmielisten porukka, jossa puhutaan vain yhtä kieltä, vaan erilaisia kieliä, perinteitä, kulttuureja, tapoja, ominaisuuksia, tyylejä voi olla loputtomasti. Tämä sekalainen seurakunta ei ole yhtä siksi, että se olisi yhdenmukainen, vaan siksi että Pyhä Henki tekee sen yhdeksi. Pyhä Henki tekee seurakunnan Kristuksen morsiameksi. Ja niin pääsemmekin takaisin alkuun, tai oikeastaan loppuun. Miksi sanonta ”jos ei heilaa helluntaina” liittyy juuri helluntaihin?

Oma selitykseni on tämä: kastettu kristitty on osa seurakuntaa ja näin ollen hänellä on aina heila. Varsinkin helluntaina, jolloin muistetaan oikeastaan sitä, miten Kristuksen morsian syntyi.

Rukoilemme vanhan helluntai-rukouksen:
Tule, Pyhä Henki,
ja lähetä taivaallisen valosi säteily.
Tule, köyhien Isä.
Tule, lahjojen antaja.
Tule, sydänten valo,
sinä paras lohduttaja,
sielun suloinen vieras ja lämpö.
Työssä sinä olet lepo,
helteessä vilvoitus,
murheessa lohdutus.
Oi ihmeellinen valo,
täytä uskollistesi sydämen syvyydet.
Ilman sinua, Henki,
ei mikään ole ihmisessä puhdasta.
Pese se mikä on likaista,
kastele se mikä on kuivaa,
paranna se mikä on haavoittunut.
Murra se mikä on kovaa,
lämmitä se mikä on kylmää.
Etsi kaikki eksyneet.
Anna uskovillesi, sinuun luottaville,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistus,
anna autuas loppu,
anna ikuinen ilo.
(Missale Aboense)

Krista Wedmanin kasvokuva.