Katri ja Pekka Härkösen terveiset Keravan seurakuntalaisille

Pekka ja Katri Härkönen ovat olleet Keravan seurakunnan nimikkolähettejä jo pitkään, vuodesta 2002. Viimeiset vuodet olemme saaneet yhdessä Katrin ja Pekan kanssa tehdä matkaa aluksi Botswanassa ja sitten Tansaniassa ja tukea Suomen Lähetysseuran työtä. Tämä yhteinen matka liittyen ja työyhteys tässä muodossa on tullut päätökseen. Härköset ovat palanneet nyt Suomeen, Katri on edelleen Suomen Lähetysseuran palveluksessa ja Pekka on opiston rehtorina. Paluujuhlaa ei voitu nyt viettää täällä Keravalla tänä keväänä, siksi heidän terveiset nyt kirjallisena.

Tässä Härkösten tunnelmia nyt heidän palattuaan lähetystyöstä:

Mikä sai teidät lähtemään lähetystyöhön?

Jo ennen kuin tapasimme, meillä oli molemmilla syntynyt tahoillamme lähetyskutsu. Kaipa se oli monien sattumusten summa. Tapasimme kiinnostavia lähetystyöntekijöitä, kuuntelimme heidän juttujaan ja siitä innostus lähti. Minä(Katri) muistan tavanneeni namibialaisen Thomas Shivuten jo aivan ala-koululaisena. Hän oli silloin kotiseurakuntani Leppävaaran stipendiaatti. On ollut suuri ilo tavata hänet myös aikuisena Namibiassa. Polut yhdistyivät.

Kohokohtia matkan varrelta

Pekka: Itselleni ensimmäisen kurssin valmistuminen Nyakaton raamattuopistolla oli varmaan yksi suurista kohokohdista. Kielitaito oli heikko opettamiseen aivan alussa ja siksi oli ilo nähdä opiskelijat valmiina ja oppineina. Monet näistä ensimmäisten joukossa evankelistoiksi valmistuneista palasivat myöhemmin pappisopintoihin Nyakatoon. Yksi heistä, Boniface Maduhu on jäänyt mieleen erityisesti. Hänessä tapahtunut asennemuutos vaikutti minuun syvästi. Opintojen aikana hän ymmärsi, kuinka paljon ei tiennyt ja halusikin yhtäkkiä oppia. Hän suorastaan imi kaikkea tietoa. Se oli ihmeellistä. Yksi kohokohta oli aina se, kun sai opiskelijat ajattelemaan omilla aivoillaan ja kysymään asioista. Tämä on Tansaniassa niin kovin harvinaista.

Katri: Ensimmäinen kohokohta oli Victoriajärven Itäisen hiippakunnan ensimmäisten naispappien vihkiminen elokuussa 2011. Hiippakunta oli vuosia suhtautunut kriittisesti naispappeuteen, mutta vihdoin tuo hetki sai koittaa. Vihittäviä oli kaksi: Julia Mutungi ja Mimii Mziray. Nykyisin Mimii toimii Nyakaton raamattuopiston rehtorina ja loistaa työssään. Toinen mieleenjäänyt tilanne oli piskuisen Ishoshan saarnapaikan kirkon rakentaminen. Kylän vanhin lahjoitti seurakunnalle tontin ja pyysi, että emäseurakunta rakentaisi siihen kirkon. Myös emäseurakunta oli hyvin pieni ja tiesin, että kirkon rakentaminen olisi todella kallis ja hankala projekti -suurin osa seurakunnan väestähän oli köyhiä naisia ja lapsia. Ajattelin koetella Ishoshan saarnapaikan todellista tarvetta ja sanoin, että harkitsemme kirkon rakentamista jos he itse hommaavat kaikki kirkkorakennuksen pohjaa varten tarvittavat kivet. Tansaniassahan rakentamisen tärkein asia ovat kivet. Ilman niitä ja vahvaa perustaa ei mikään rakennu. Lähdin keskustelun jälkeen kotiin ajatellen, ettei kirkkoa koskaan rakenneta. Viikon päästä sain puhelun Ishoshasta: ”Olemme aasikärryillä kuljettaneet kaikki kivet kirkon perustusta varten lähimmältä kukkulalta. Kaikki on siis valmista. Tervetuloa katsomaan ja eiköhän aleta yhdessä rakentaa.” Kolmas mieleenpainuva juttu: Työskentelin viisi vuotta Morogorossa maasaityttöjen koulutusohjelmassa. Kun aloitin, tytöt olivat pelokkaita, epäsiistejä ja puhuivat vain maa-kieltä ja swahilia. Monikaan heistä ei osannut unelmoida, koska elämä oli ollut tutuissa uomissa koko lapsuuden ajan. Vuosia kestänyt koulunkäynti ja tyttöjen tukeminen johti siihen, että heistä kuoriutui upeita tulevaisuuteen uskovia naisia. Kävin tervehtimässä heitä viimeisen kerran juuri ennen Suomeen paluutani kesällä 2019 ja ilo oikein läikähti sydämessä, kun he esittelivät ylpeästi englannin kielen taitojaan ja osaamistaan.

Mikä oli tärkeintä työssänne?

Pekka: Koin, että kaikkein tärkeintä työssäni oli saada Nyakaton Raamattuopiston työ vakiinnutettua. Siitä oli sitten hyvä seuraavan rehtorin jatkaa.

Katri: Minulle työssä on aina ollut tärkeintä nähdä ihmisten ottavan vastuuta omasta elämästään. Minä olen väline. Saan tehdä Jumalan kanssa työtä, kyntää ja kylvää ja istuttaa ja kastella. Kasvu tulee Jumalalta, mutta kaikki eivät halua ottaa sitä vastaan ja niin kasvu tyrehtyy.

Mikä vaikeinta?

Pekka: Nyakaton taloudenpito oli ehkä kaikkein vaikeinta. Vaikka mitä teki, koskaan ei ollut rahaa mihinkään.

Katri: Kaikkein vaikeinta oli katsoa, kun nuoret ihmiset menettävät uskonsa elämään. Näitä ihmisiä asui sekä Mwanzan että Arushan suurkaupunkien liepeillä. Tulevaisuutta oli vaikea nähdä, varsinkin nuorten miesten. Ei ole opiskelupaikkaa, ei työtä, ei perhettä, ei vaimoa, ei mitään mistä saisi jotenkin kiinni juurtuakseen. Vaikeinta minusta oli se, että en löytänyt keinoa näiden ihmisten auttamiseksi.

Mitä haluaisitte sanoa seurakuntalaisille?

Pekka: Tansanian kirkko on iso ja vahva(maailman toiseksi suurin luterilainen kirkko), mutta tarvitsee silti apua ja yhteyttä. Ja sen kirkon työyhteydellä voi olla merkitystä myös meidän kirkolle.

Katri: Haluan kiittää matkaseurastanne. Tällä yhteisellä tiellä olemme olleet teidän kanssanne jo vuodesta 2002. Minusta se on pitkä aika. On ollut etuoikeus edustaa teitä maailmalla. Ohessa vielä afrikkalainen sananlasku, joka kuvaa työn hitautta ja antoisuutta. Sen myötä kiitos ja suuri siunaus teille kaikille.

”If you want to go fast, go alone.

If you want to go far, go together.”

African proverb

Keravan seurakunta kiittää Härkösten perhettä näistä yhteisistä vuosista, joita olemme saaneet olla seuraamassa ja työyhteydessä teidän heidän kanssaan.

Siunausta heille nyt uusiin tehtäviin Suomessa. Katri ja Pekka ovat aina tervetulleita Keravalle!