Sini Mäkelän saarna 30.10.2022

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22
Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”
(Matt. 22:1–14)

Hyvä seurakunta,
tämän päivän saarnateksti Matteuksen mukaan ei päästä helpolla minua puhujaa eikä teitä kuulijoita. Päällimmäisenä ajatuksena ei jää mieleen evankeliumin ilosanoma. Evankeliumi puhuu tänään armottomin sanakääntein. 
Pystyn hyvin samaistumaan Martti Lutherin ajatukseen, että tästä on vaikea saarnata. Lutherin mukaan Matteuksen vertaus on hirvittävä evankeliumi. On, mutta ehkä juuri siksi siitä saarnaaminen on myös välttämätöntä. 

Maailmankuvamme on erilainen tänään 30.10.2022 kuin tämän evankeliumin kirjoittamisen aikaan. Lienee syytä miettiä Jeesuksen kertomasta vertauksesta, kuka itseasiassa kieltäytyy kuninkaan pojan hääjuhlan kutsusta. Onko se vain tietty ihmisryhmä, johon evankeliumi vie ajatukset ensi kuulemalta. Keitä tällä itseasiassa tarkoitetaan? Entä kieltäytyykö ylipäätään ihminen iloisesta juhlasta? Juhlasta, johon häntä odotetaan, johon hän on tervetullut.
Sellaisinahan me hääjuhlia pidämme, iloisina juhlina, jossa juhlitaan rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Hääjuhliin paneudutaan nykyaikanakin. Juhlia suunnitellaan kuukausia ellei vuosia. 
Hääjuhlaan mietitään myös vieraat tarkasti. Ketkä ovat tärkeitä, läheisiä. Eikö jo siksi
kutsun saamisen tulisi olla iloinen asia? Joku odottaa juuri minua. Joku haluaa kutsua juuri minut iloitsemaan kanssaan.

Päivän evankeliumi avautuu Vanhan Testamentin valossa ehkä ymmärrettävämmäksi. Vanhassa Testamentissa näkyy Jumalan kipu siitä kuinka hän haluaa ihmiselle vain ja ainoastaan hyvää, mutta ihminen ei tätä aina tajua ja/tai halua. Jumalan on antanut meille lahjojaan: luomakunnan ja toiset ihmiset, joista meidän tulisi pitää huolta, rakastaa näitä. Hyvin yksinkertaisia asioita selkeästi ilmaistuna, mutta äärimmäisen vaikeita toteuttaa. Pitää huolta ja huolehtia, että hyvä ja oikeudenmukaisuus toteutuisivat. 
Jumala näyttää, osoittaa ihmiselle myös miten käy jos tätä hyvää ei kunnioiteta tai oteta vastaan: seuraa rangaistus, sotia, tuhoa. 

Matteuksen evankeliumin vertauksessa kutsun hääjuhlaan saavat lopulta myös muut kuin alun perin mietityt. Myös heissä löytyy niitä, joita kutsu ei kiinnosta riittävästi. Se tulee myös päivän evankeliumissa julmalla tavalla esiin. Kunnioittamisen puutteesta, välinpitämättömyydestä seuraa rangaistus.

Voisiko Jumalan tarkoitusta ymmärtää parhaiten siinä valossa, että ajattelisimme hänestä oikeasti erilaisena kuninkaana kuin mihin mielikuvamme tässäkin ajassa meitä ohjaa? Kyse ei ole konkreettisesti nähtävästä ja loisteliaasta juhlasta ja kuninkaasta. Kyllähän me tämän tiedämme, mutta unohdammeko sen? 
Me emme ole niiden näkyvien asioiden parissa, jotka elämämme niin vahvasti täyttävät. Nyt puhumme uskosta. Ja silloin ihmisten sydämen asenteella on merkitystä. Usko Jumalaan on samaan aikaan järjetöntä, mutta ainoa mahdollisuus.

Me toki haluamme ja janoamme näkyviä merkkejä kuin uskomme vakuudeksi. Sellainenhan ihminen on. Silti kyse on uskosta. Uskommeko sen hyvän, taivasten valtakunnan olevan totta meidän kohdallamme vaikkemme sitä näe? Siihen Jumala on meitä kutsunut kautta historian ja kutsuu yhä. 
Meille ei anneta konkreettista kutsukorttia kuten häihin tai vaikka presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Meille on annettu pelastushistorian, Raamatun kautta kutsu, joka on ehkä kulunut yöpöydälläsi, on kirjahyllyssä tai ullakolla tai on uuden karhea rippiraamattu, jota ei vielä paljon ole availtu. Silti kutsu on tuore, loistelias ja aina voimassa. Se odottaa meiltä avaamista, kunnioittamista, vastaanottamista, rakkautta. 
Eikö siis kutsu hyvästä kannata ottaa vastaan arvostaen, kiitollisuudella?

Raamatun kautta esiin käyvä Jumalan kipu ilmentää rakkautta meitä kohtaan. Hän on etsinyt ja etsii meitä, ihmisiä kauan ja niin monin keinoin. Turhautuukin, mutta ei väsy. Eikö siksi tällaiseen rakkauden kutsuun kannattaisi tarttua?

Jumalan valtakunnan kutsu on iloinen asia, jonka juhlaan meitä kaivataan loputtomasti. 

Kollega Jaakko Heinimäen sanoin:
”Jumala on mysteeri. Hän on läsnä kaikkialla,
mutta näyttää siltä, että hän ei ole missään.
Hän hallitsee maailmaa rakkaudella,
silti maailmassa on paljon pahuutta ja kurjuutta.
Hän on vahva, mutta vaikuttaa heikolta.
Hän piiloutuu vastakohtaansa.
Hän on kokonaan toisenlainen kuin me, 
mutta silti hän on luonut meidät omaksi kuvaksensa.
Jos Jumala ei olisi mysteeri, kiinnostaisiko meitä etsiä häntä?”