Asta Koposen saarna 16.4.2023

Evankeliumi Joh. 21:1–14        

Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:
Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.
Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.
Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.
Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Saarna                  

Näinkös tässä nyt sitten kuitenkin kävi? Ja kun kaikki jo näytti niin lupaavalta. Odotukset olivat korkealla. Hyvä on, hyvä on; kyllä Jeesus oli varoittanut etukäteen, että hänestä ei tule sellaista hallitsijaa kuin kansa toivoo, mutta silti… Olisittepa nähneet sen riemullisen vastaanoton, kun saavuimme Jerusalemiin. Kansa hurrasi ja huusi Hoosiannaa, heitteli tielle palmunlehviä ja vaatteita niin kuin kuninkaalle ikään. Tuntui aika hienolta kulkea suositun opettajan rinnalla.

No se siitä suosiosta ja sen kestävyydestä. Eipä aikaakaan, kun samat ihmiset huusivat ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!” Odotukset romahtivat rytisten. Hienous kulkea Jeesuksen seurassa muuttui kiinnijäämisen peloksi. Ei meistä ollut kulkemaan opettajan rinnalla, kun hänet otettiin kiinni ja tapettiin. Häveten täytyy tunnustaa, että pelko voitti uskollisuuden, epätoivo löi luottamusta kasvoille. Pettymys ja menetys musersivat meidät täysin.

Ja niin kuin tässä ei olisi jo ollut tarpeeksi. Pääsiäisaamuna naiset tulivat kertomaan, että ristille naulittu ja kallioluolaan haudattu Jeesus elää.  Eihän se voi olla mahdollista. Uskaltaisiko sitä uskoa? Minä lähden kalaan!

Ja tässä sitä nyt on sitten koko yö kalastettu eikä saaliista ole tietokaan. Turhauttaa. Selkää särkee ja alkaa tulla nälkäkin. Rannalla joku huutelee, että onko meillä syötävää. No, ei ole. Mitä? Hm, kai sitä voisi vielä kerran verkot veteen heittää. Oho!

Rannalla, hiilivalkean äärellä, aamun sarastaessa Jeesus itse ruokkii nälkäiset ja väsyneet opetuslapset. Pääsiäisen valo murtaa arjen hämärää. Ilo Ylösnousseen kohtaamisesta tekee arjesta merkityksellisen. Pelon ja epätoivon, odotusten ja toiveiden, pettymysten ja menetyksen keskelle herää toivo.
- - -

”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.”

Sinut ja minut on kasteen kautta kutsuttu Jeesuksen opetuslapsiksi. Me olemme Ylösnousseen todistajia tänään.

Ensimmäisillä kristityillä oli sellainen tapa, että kaste toimitettiin pääsiäisenä ja koko seuraavan viikon ajan kastetut pitivät yllään kasteessa saamaansa valkoista vaatetta. Tänään eli viikko pääsiäisestä tuli sitten aika pukeutua arkivaatteisiin.

Ensimmäisen viikon aikana oli helppoa tunnustautua Jeesuksen seuraajaksi, koska kaikki näkivät jo valkoisesta vaatteesta, että kyseessä oli uusi kirkon jäsen. Mutta entä viikon kuluttua tai tänä päivänä, kun vaatteiden perusteella ei voi sanoa, kuka uskoo Jeesukseen ja kuka ei? Mistä tunnistaa Jeesuksen opetuslapsen?

Toivon, että ainakin kahdesta (2) asiasta: Siitä, että opetuslapsi tietää, missä on se hiilivalkea, jonka äärellä Jeesus itse ruokkii nälkäiset ja väsyneet. Ja siitä, että opetuslapsi tietää, että hänen kutsumuksensa on rakastaa.

Odotukset ja toiveet, pettymys ja menetys, pelko ja epätoivo – tuttuja tämänkin päivän opetuslapselle. Selkää särkee ja silmiä kirvelee väsymyksestä, kun yhä uudestaan ja uudestaan kiskotaan tyhjää verkkoa elämän veneeseen. Iloinen odotus vaihtuu jälleen kerran pettymykseen, toiveista ei taaskaan tullut totta. Tuntuu, että verkkoa on pakko heittää yhä uudelleen yksinkertaisesti vain siksi, ettei epätoivossaan uskalla antaa pelolle valtaa. Missä on toivottoman toivo? Mistä loistaa harmaaseen hämärään aamuauringon kajo? Missä on se hiilivalkea, jossa Jeesus itse ruokkii nälkäisen ja väsyneen?

”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Jeesus on lähempänä kuin uskallamme toivoakaan; hän on läsnä tässä ja nyt ehtoollisen leivässä ja viinissä. Ehtoollisessa Jeesus lahjoittaa itsensä meille. Jeesus lähettää meidät arkeen mukanamme aavistus siitä, että mikään tilanne ei ole toivoton. Ehtoollinen uudistaa elämäämme ja lisää meissä rakkautta toinen toiseemme. 

Odotukset ja toiveet, pettymys ja menetys, pelko ja epätoivo ovat elämää. Jaksaaksemme toivoa, uskaltaaksemme luottaa tarvitsemme ehtoollista. Ehtoollispöydästä, hiilivalkean lämmöstä, saamme mukaan arkeemme uutta voimaa ja rohkeutta, uutta iloa ja rakkautta. Ja nämä lahjat on tarkoitettu jaettaviksi.

Jeesuksen opetuslapsina meidät on kutsuttu rohkaisemaan pettyneitä ja lohduttamaan epätoivoisia. Meidät on kutsuttu rakastamaan, ei vain sanoin vaan myös teoin. Pieni arkinen ele voi olla suuri lähimmäisenrakkauden teko.

Siellä,
missä ystävä rohkaisee yrittämään uudelleen,
missä aviopuoliso antaa loukkaavat sanat anteeksi,
missä äiti silittää lempeästi kiukuttelevan lapsen poskea,
missä isä rassaa poikansa kanssa mopoa,
siellä, missä välitetään, ollaan läsnä ja huomataan,
siellä tehdään rakkauden tekoja.