Asta Koposen saarna 2.10.2022

Evankeliumi Matt. 18: 1–6, 10

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Saarna

Jeesus on vähän aikaisemmin sanonut Pietarille, että tämä on oleva kallio, jolle hän rakentaa kirkkonsa (Matt. 16: 13–19). Pietari sai opetuslasten keskuudessa erityisaseman. Muut opetuslapset ryhtyvät nyt pohtimaan, mikä on heidän muiden keskinäinen arvojärjestys. Onko Jeesuksella varattuna heillekin jokin erityisasema jo täällä maan päällä tai ainakin sitten taivaassa?

Vastaus on yllättävä. Siinä on kolme keskeistä hahmoa: lapsi, vähäinen ja enkeli.

Lapsi:
”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”

Vastaus ei todellakaan ole sellainen kuin opetuslapset odottavat. Tuohon aikaan nimittäin lapset ja orjat olivat merkityksettömiä. Ja nyt Jeesus asettaa opetuslapsille tavoitteeksi tulla lasten kaltaisiksi. Tavoiteltavaa ei olekaan suuruus, vaikutusvalta, voima ja rikkaus, vaan pienuus, avuttomuus, voimattomuus, köyhyys.

Lapsi on heikko ja avuton. Hän on riippuvainen aikuisen huolenpidosta ja luottaa siihen. Lapsi tutkii kaikkea aidolla uteliaisuudella. Hän elää tässä hetkessä. Lapsi on avoin. Hän odottaa itsestään selvänä asiana, että häntä rakastetaan.

Viisaaksi ja valmiiksi kasvanut aikuinen on itseriittoinen, voimakas ja itsevarma. Hän tahtoo olla suurin, kaunein ja vaikutusvaltaisin. Mihin hän muka tarvitsee Jumalaa?

Tässä piilee pienen lapsen suuruus. Hän on tarvitseva ja turvautuva. Hän on nöyrä, sanan oikeassa merkityksessä.

Nöyrtyminen on vaikea sana. Se on niin lähellä sanaa ”nöyryytys”. Nöyryytys on häpeällistä ja halventavaa. Sana ”nöyrä” on kuitenkin jotakin muuta. Nöyrä tarkoittaa ”tottelevaista”, mutta myös ”hartaan kunnioittavaa”.

Jeesus itse on paras esimerkki oikeasta nöyryydestä. Hän ei ”nöyristele”. Jeesus taistelee voimakkaasti sen puolesta, mitä pitää oikeana ja mitä varten hänet on maailmaan lähetetty. Mutta silti Jeesus ei ole itseriittoinen. Hänellä ei ole pakkomielle olla suurin, kaunein ja vaikutusvaltaisin. Jeesus suostuu Isän tahtoon. Jeesus suostuu kulkemaan ihmisten rinnalla ja kuulemaan heidän hätänsä. Kuten pieni lapsi, Jeesus on avoin. Hän ei sulkeudu itseensä, vaan hän on avoin Isän johdatukselle, ja hän on avoin ihmisten tuskalle.

Ihminen, joka on oikealla tavalla nöyrä, on ”hartaan kunnioittava” Jumalan edessä. Kun Jeesus asettaa lapsen esikuvaksi, hän asettuu samalla puolustamaan tavallista, yksinkertaista uskoa Jumalaan.

Vähäinen:
” Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun”.

Kuin huomaamatta katse kohdistuu nyt lapsesta aikuiseen. Vähäinen tarkoittaa aikuista Jeesuksen seuraajaa. Samaa sanaa Matteus käyttää päivän evankeliumitekstin jälkeen tulevassa vertauksessa eksyneestä lampaasta: ”Samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan” (Matt. 18: 14).

Nöyrtyminen on tuonut ihmisen oikealle paikalle Jumalan eteen: pieneksi, avuttomaksi, voimattomaksi, köyhäksi. Vähäinen heittäytyy luottamaan, tarvitsemaan Jumalaa, turvautumaan Jumalan armahtavaan rakkauteen. Lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus on taivaallisen Isän lapsi. Eikä yhtäkään Jumalan lasta saa kiusata.

Enkeli:
”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Taivaallisen Isän kasvoja saavat juutalaisen perinteen mukaan katsella vain kaikkein korkeimmassa asemassa olevat enkelit. Ja heidät on laitettu suojelemaan vähäisimpiä. Jumalan lapsi voi luottaa, että hänellä on vahvin mahdollinen turva.

”Enkelit Jumala on luonut tahtonsa ja rakkautensa sanansaattajiksi” opettaa Katekismus (kpl 13). Jumalan sanansaattajina enkelit opastavat meitä ja muistuttavat Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Enkelit tuovat meille viestiä siitä, mitä Jumala tahtoo ja miten Jumala rakastaa meitä. Enkelit myös suojelevat meitä. Meillä jokaisella on oma suojelusenkelimme. Enkeli, joka välittää Jumalan huolenpitoa halki elämän lapsuudesta vanhuuteen.

Psalmista 91:
Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,
sanoo näin:
”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan.”
Sinun turvanasi on Herra,
sinun kotisi on Korkeimman suojassa.
Hän antaa enkeleilleen käskyn
varjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään,
ettet loukkaa jalkaasi kiveen.
(Ps. 91: 1–2, 9, 11–12)