Asta Koposen saarna juhannuspäivänä 24.6.2023

Evankeliumi Luuk. 1: 57–66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.

Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

Saarna

Ilo, kiitollisuus ja hämmennys välittyvät tämän päivän evankeliumitekstistä. Elisabet ja Sakarias olivat jo menettäneet toivonsa saada oma lapsi, kun harras toive täyttyy. Perheeseen syntyy poika, joka saa nimekseen Johannes, ”Jumala on armollinen”. Kaikessa huokuu Jumalan läsnäolo ja vaikutus tapahtumien kulkuun. Ihmisiä jää askarruttamaan: ”Mitähän vielä tulee tapahtumaan?”

Ilo, kiitollisuus ja hämmennys ovat tänäänkin tunteita, joita risteilee tuoreiden vanhempien mielissä. Odotuksia ja toiveita, pelkoja ja epävarmuutta. Omalle lapselleen toivoo kaikkea hyvää: turvallista kasvuympäristöä, terveyttä, täyttyviä toiveita, auringonpaistetta, iloa, onnea.

Uusi elämä on kuitenkin haurasta ja haavoittuvaista, vaikka elämme turvallisessa ja hyvien terveyspalvelujen maassa. Vanhemmat eivät voi säästää lastaan kaikilta elämän kolhuilta ja vastoinkäymisiltä. Ei, vaikka miten haluaisivat silotella hänelle tietä valmiiksi. Eivätkä vanhemmat voi päättää, mitä heidän lapsestaan tulee. Ei, vaikka kuinka hartaasti toivoisivat. Jumalan lahjoittamaa elämää ei ihminen kykene hallitsemaan.

Ajatellaan vaikka Elisabetia. Tuohon aikaan lapsettomuus oli suuri häpeä. Kun Elisabet tuli vihdoin raskaaksi, hän mietti: ”Tämän on Herra minulle tehnyt. Hän on katsonut minun puoleeni ja päästää minut ihmisten halveksunnasta” (Luuk. 1:25). Elisabetin elämä ei varmasti ollut mennyt niin kuin hän oli pikku tyttönä haaveillut. Miltä hänestä oli tuntunut, kerta toisensa jälkeen, iloita sukulaisten ja naapureiden lasten syntymästä? Oliko Elisabet kyennyt tuntemaan vilpitöntä iloa vai oliko hän edes ajoittain ollut katkera ja kateellinen? Pystyikö hän olemaan kiitollinen elämästä, joka ei ollut mennyt hänen omien suunnitelmiensa mukaan?

Meillä on joku kummallinen harhaluulo, että nykyisin elämä olisi paremmin ihmisen hallinnassa kuin ennen vanhaan. Että me tänä päivänä voisimme täysin suunnitella, millaisen elämän itsellemme haluamme. Vaikka lääketiede on kuinka mennyt eteenpäin, edelleen on pariskuntia, jotka eivät voi saada omaa biologista lasta. Ja elämän arvaamattomuus lyö vasten kasvoja muutenkin: luonnonmullistuksissa, onnettomuuksissa, sairauksissa, läheisen kuolemassa, avioliiton kariutumisessa, työpaikan menetyksessä. Pystymmekö me olemaan katkeroitumatta ja tuntematta kateutta? Pystymmekö me olemaan kiitollisia elämästä, joka ei suju omien suunnitelmiemme mukaan?

Ilo, kiitollisuus ja hämmennys. Elämän yllätyksellisyys on hämmentävää. Siihen kuuluu niin iloa kuin surua. Mitä tapahtuisi, jos opettelisimme ottamaan elämän kaikkinensa vastaan Jumalan lahjana, löytämään ilon pilkahduksia jokaisesta päivästä ja kiittämään Jumalaa myös vastoinkäymisten hetkellä?

Jokainen päivä, raskain ja vaikeinkin, sisältää jotakin hyvää ja kaunista. Ilon pilkahdusten etsiminen vaatii välillä ponnisteluja, mutta jokaiseen päivään sisältyy Jumalan luomaa hyvyyttä. Usko Jumalan hyvyyteen avaa silmämme ja sydämemme myös näkemään elämässämme olevia iloin ja kiitoksen aiheita. Ilo ja kiitollisuus ohjaavat meitä ymmärtämään, miten suunnattomasti Jumala lahjoittaa elämäämme hyvyyttä ja kauneutta ja kuinka valtavasti hän meitä rakastaa.

Rohkenemmeko mennä kiitollisuudessa vielä astetta pidemmälle? Kaija Maria Junkkari kertoo kirjassaan ”Sielukas nainen”, kuinka hän on opetellut taistelemaan katkeruutta ja kateutta vastaan kiittämällä Jumalaa myös huonoista asioista elämässään. Ei siis vain kiittämään elämästä vastoinkäymisistä huolimatta, vaan juuri niiden takia. Tämä kuulostaa hätkähdyttävältä. Tällainen rukous olisi tarkoittanut Elisabetin kohdalla, että hän olisi rukoillut tyyliin: ”Kiitos Jumala, että saan kokea lapsettomuuden häpeää.” Tällaisessa kiitosrukouksessa ei kerta kaikkiaan ole mitään järkeä, mutta se kuulemma toimii.

Kiittäessämme Jumalaa vaikeuksista meidän ei vielä tarvitse tuntea kiitollisuutta. Rukous on heittäytymistä luottamaan Jumalan rakkauteen. Me saamme jättää surumme, katkeruutemme, pelkomme, pettymyksemme Jumalalle ja kiittää niistä. Vastoinkäymisille ei tarvitse etsiä syitä eikä seurauksia. Niitä ei tarvitse kokea kasvattavina ja kehittävinä. Ne vain ovat osa elämää.

Vaikeuksista kiittäminen on suostumista elämään tässä ja nyt, ja samalla se sisältää toivoa muutoksesta parempaan. Tällainen kiitosrukous luottaa siihen, että elämässämme ei tapahdu mitään, missä Jumala ei olisi läsnä ja mistä ei olisi tietä Jumalan rakkauteen.

Elisabet ja Sakarias eivät voineet hallita omaa elämäänsä eivätkä vielä tienneet, mitä Johanneksen elämässä tulee tapahtumaan. Tässä ja nyt heitä ympäröi Jumalan läsnäolo ja Herran käsi suojeli Johannesta.

Elämä on yllätyksellistä ja hämmentävää. Me emme kykene hallitsemaan omaa elämäämme emmekä suojelemaan lapsiamme elämän kolhuilta. Meitäkin ympäröi Jumalan läsnäolo. Hänen rakkautensa suojelee ja varjelee niin meitä kuin lapsiamme. Iloitkaamme ja kiittäkäämme siitä. Anna-Mari Kaskisen sanoin:

”Tahtoisin hiljaa kiittää,
lahjoista elämän:
ilosta arkisesta,
tuesta ystävän.

Tahtoisin kiittää tiestä,
jonka sain kulkea,
lapsista, jotka täällä
syliin sain sulkea.

Laulaisin elämästä
Jumala, annoit sen.
Lävitse kaiken murheen
soi sana kiitoksen.”