Asta Koposen saarna 27.8.2023

2. lukukappale Jaak. 3: 2–12
Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.

Evankeliumi Matt. 12: 33–37        
Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

Saarna      
        
Eräänä kesänä riparilla pelattiin lentopallo-ottelua leiriläiset vastaan ohjaajat. Ottelun tuoksinassa tuli kiistaa siitä, oliko ohjaajien lyönti pysynyt kentässä vai mennyt takarajasta yli. Leiriläiset väittivät kiven kovaan, että lyönti oli ollut ulkona, ja minä tietysti muiden ohjaajien mukana kiljuin, että lyönti oli ollut sisällä. (Tai kiljuin ja kiljuin. Käyttäydyin silleen asiallisesti.) Eräs leiriläisistä tokaisi: "Sinä olet pappi. Eikö pappien edes pitäisi puhua aina totta?"

Tämän päivän 2. lukukappale Jaakobin kirjeestä lähtee liikkeelle seurakunnan opettajien sanankäytöstä. Jos kenen niin opettajien, joiden tehtävänä oli opettaa Jumalan sanaa ja Kristuksen tekoja seurakunnalleen, pitäisi aina puhua totta, oikeaa ja hyvää, heidän tulisi olla täydellinen, mutta sitä he eivät ole. Opettaja, kuten kaikki muutkin, tekee virheitä ja kompastelee kristityn tiellä, tahattomasti ja tahallaan.

Jaakobin kirjeen varoitukset laajenevat koskemaan muitakin kuin opettajia, kaikkia kristittyjä. Kun puhutaan meidän puheestamme, puhutaan tavallisesta arkielämän kristillisyydestä. Se, mihin me uskomme, mitä pidämme tärkeänä ja arvokkaana, mikä on elämämme keskipiste, siitä me myös sanoillamme kerromme. O. Hallesby on kirjoittanut: "Ihmisen sydän ei voi olla tyhjä, ellei Jumala sitä joka päivä täytä, niin maailma sen ehdottomasti täyttää." Meidän sanamme paljastavat sen, mitä sydämessämme on. Jokapäiväinen tavallinen puheemme kertoo muille ihmisille, millaisia me olemme.

Luonnonvastaista on, että ihminen, joka on kyennyt kesyttämään lähes kaikki eläinlajit, ei kykene hallitsemaan omaa kieltään. Yhtä luonnonvastaista on, että samasta lähteestä pulppuaa makeaa ja karvasta vettä.

Tulee puheltua ihan liikoja. Tuhlailtua sanoja turhanpäiväiseen höpöttelyyn. Aina se ei ole pahaksi. Joskus on tärkeääkin jutella joutavia oppiakseen tuntemaan ihmistä tai keventääkseen tunnelmaa. Mutta usein tyhjillä sanoilla peitetään omaa tyhjyyttä tai halutaan päästä puhumasta itse asiasta puhumalla sivuseikoista.

Minä tietysti ajattelen tavallisen puhumisen lisäksi saarnaakin. Onko pappi koko sydämestään sen takana, mitä saarnaa vai lateleeko hän vain kauniita, tyhjiä sanoja hienoissa monimutkaisissa lauseissa peittääkseen sen, ettei hänellä todellisuudessa ole yhtään mitään sanottavaa?

Ja sitten on niitä tilanteita, joissa antaisi mitä tahansa mahdollisuudesta sanoa edes yksi sana toiselle. Läheisen sairastuminen tai kuolema laittavat meidät miettimään omia puheitamme ja toivomaan, että vielä kerran voisin kertoa rakkaalle ihmiselle, miten tärkeä hän minulle on. Toisinaan taas emme tunnu löytävän niitä oikeita sanoja, joilla lohduttaa ja välittää huolenpitoa.

Joskus tulee puheltua liikoja, joskus ei löydy yhtään oikeaa sanaa, ja sitten vielä tulee lauottua suustaan ulos sellaista, mitä myöhemmin katuu. Puhuttua selän takana toisesta ihmisestä pahaa, jotain, mitä ei rohkenisi hänelle suoraan päin kasvoja sanoa. Juoruiltua asioita, joiden todenperäisyydestä ei ole takuita. Ja vaikka kuinka päättäisi parantaa tapansa, omaa kieltään ei saa täydellisesti hallintaa ja yhä vain samasta suusta pulppuaa ulos niin kauniita kuin rumiakin sanoja. Samalla suulla, jolla kiitämme ja ylistämme Jumalaa, me kiroamme Jumalan luomia ja hänelle rakkaita ihmisiä, omia lähimmäisiämme.

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” Kun kerran sanat kertovat siitä mitä sisällämme on, ei riitä, että yritämme pelkästään muuttaa puhettamme. Kaikki yritykset itse puhdistaa omaa puhettaan ovat tuhoon tuomittuja, ellei sydän muutu. Jos suu puhuu, mitä sydän on täynnä, on sydämen muututtava ja sitten vasta muuttuu puheemme.

Sydämen muutokseen emme kykene omin voimin. Siihen tarvitaan Kristus. Sama O. Hallesby on kirjoittanut seuraavaakin: "Ainoa keino, millä voi varjella sydämen ajatukset synniltä, on antaa Kristuksen vallata sydämen ja ajatukset."

Hyvät ja oikeat sanat oikeaan aikaan lausuttuina kumpuavat siitä, että meidän elämämme tärkein, arvokkain ja keskeisin asia on Kristus. Silloin olemme juurtuneet hyvään puuhun ja kasvamme hyvää hedelmää, ihan itsestään. Täydellisiä emme ole, vaan tarvitsemme jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa. Yhteyttä muihin kristittyihin, Jumalan sanan ohjausta, ehtoollisen armopöytää ja rukousta. Vaikka edelleen teemme virheitä, olemme kiinni anteeksiantamuksessa ja uudelleen aloittamisen mahdollisuudessa. Olemme kiinni armossa.

Onneksi Jumala sanoo oman sanansa. Kun kaikki meidän turhat, väärät ja pahat sanamme odottavat meitä viimeisellä tuomiolla, pelastumisemme on vain ja ainoastaan Jumalan armahtavan sanan varassa. Hän lupaa armahtaa meitä sanojemme kanssa kompuroivia, ja hänen sanansa ja tekonsa pitävät yhtä - hän tekee sen minkä lupaa. Vaikka Jumalan sanat ovat tarpeen tullen ankaria ja nuhtelevia, hänen viimeinen sanansa on kuitenkin lohdutus ja toivo. Niihin sanoihin voimme luottaa, niihin saamme turvautua.

Rukoilemme:
Rakas Isä,
kiitos siitä, että sinä seisot sanojesi takana.
Sinä olet luvannut meille armahtavan rakkautesi Poikasi tähden.
Siihen lupaukseen me turvaudumme.

Kristus, avaa sydämemme
ja ota elämämme hallintaasi.
Johdata puheitamme.
Herätä kiitos ja ylistys.
Kasvata rakkaus, joka saa aikaan oikeita, hyviä ja totuudellisia sanoja oikeaan aikaan.
Sinun nimessäsi.
Aamen.