Chris Montgomeryn saarna 19.6.2022
 

Luuk. 16:19–31
Hobitin kirjailija JRR Tolkien huomasi, ettei ole paljon kerrottavaa, kun elämässä kaikki menee hyvin, kuten kun Bilbo Baggins lepää Rivendellissä haltioiden luona. Toisaalta on erittäin paljon kerrottavaa epämukavista, vaarallisista seikkailuista. Lukija ei jaksa lukea levollisista hetkistä, vaan kaipaa jännitystä, haluaa olla peloissaan. Ei kovin moni elokuva kerro onnellisista pariskunnista jotka elävät rauhallista elämää yhdessä, vaan elokuvat kertovat vastoinkäymisistä, joita heidän on ylittävä, jotta he pääsisivät vihdoin yhteen.

Jeesus oli paras tarinankertoja. Kun hän kertoi tämän opettavaisen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, hän tiesi, että rikkaan miehen kohtalo helvetissä kiinnostaisi yleisöä enemmän kuin Lasaruksen kohtalo taivaassa. Kuulijat olivat varmaankin täynnä jännitystä ja samalla kauhuissaan kuunnellessaan. Jeesus tiesi myös, että se, mikä on järkyttävä jää mieleen parhaiten: kuulijat varmaankin muistivat tämän järkyttävän kertomuksen, ja ottivat opikseen siitä. Opetus on niin selvä, että Jeesus ei tarvinnut selittää sitä erikseen: rikas mies eli itsekästä elämää, eikä välittänyt Jumalan Pyhistä kirjoituksista ja kärsii seuraukset jälkielämässä. Paahtuneet synnintekijät kuten rikas mies ja hänen veljensä eivät uskoisi Jumalan Sanaa vaikka, joku nousisi kuolleista. Jos hän olisi noudattanut Sanaa, hän olisi ottanut opikseen Jesajan sanoista: ”murrat leipää nälkäiselle, avaat kotiisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” (Ps 58:7). Valitettavasti hänen puolestaan, hän teki päinvastoin: laiminlöi hänen lähimmäistä, vaikka olisi voinut niin helposti auttaa.

Harvoin Raamatussa kerrotaan jälkielämästä niin yksityiskohtaisesti kuin tässä kertomuksessa. Lasarus, joka on taivaassa, saa tukea, lohdutusta, rakkautta, ja se joka on helvetissä kärsii tulessa. Kuvaus helvetistä on tyypillinen tuon ajan mukainen kuvaus. Se, että Abraham ottaa vastaan uskovaisia taivaassa, on ehkä Jeesuksen keksimä räätälöity kohta hänen juutalaiselle yleisölle. Ei ole syitä ottaa nämä kuvaukset jälkielämästä kirjaimellisesti: esimerkiksi tuskin olisi mahdollista katsoa helvetistä taivaaseen, saati kommunikoida helvetin ja taivaan välissä.

Kristittyinä me emme voi olla kuitenkaan joskus kuvittelematta, millaista oikeasti on taivaassa ja helvetissä. On tietenkin syytä pohtia sitä, vaikka Raamattu ei anna paljon vinkkejä niistä. Raamattu käyttää värikästä kieltä kuvailemaan sitä, mitä on mahdotonta kuvailla. Usein kielteiset muodot sopivat hyvin: niin kuin me kuvailemme Jumalaa usein kertomalla sitä mikä hän EI ole – ääretön, kuolematon – me voimme kuvailla taivasta kertomalla sitä, mitä sieltä ei ole: ”nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava helle…” (Ilm. 7:16). Tai: ”Kun noustaan kuolleista, ei oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi.” Tämä lähestymistapa on minusta hyvä, koska taivaassa kyllä korostetaan sitä, mikä puuttuu: ylösnoussut uskovainen ei kaipaa enää mitään, ei kärsi mistään kivusta eikä puutteesta, ei vanhene; kaikki halut ja tarpeet on tyydytetty siinä, että hän vain on siellä, Jumalan läsnäolossa.

Raamatun mukaan taivaassa oleminen on Jumalan katselemista kasvoista kasvoihin. Se on täydellinen nautinto. Ihminen ei pysty katselemaan Jumalaa tässä elämässä, mutta taivaassa hän ei tee muuta kuin katselee Jumalaa, ja se riittää. On vaikeaa olla tarkempaa tästä: mitä tämä oikeasti tarkoittaa? Miten me katsoisimme? Olisiko meillä jollakin tavalla näköaisti, ehkä muutkin aistit jälkielämässä? Onko meillä siis keho jälkielämässä? Kaikki tämä menee meidän käsityskykymme yläpuolelle. Riittäköön meille lupaus, että taivaassa ”me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.”  (1. Joh. 3:2)

Helvetissä toisaalta ihminen on ikuisesti hylättynä Jumalan kasvojen edestä. Hän jäi ikuisesta autuudesta paitsi, ja juuri tämä tieto ja kaipaus aiheuttaa tuskaa. Jumala antoi tälle ihmiselle koko ihmiselämän ajan ottaa vastaan ansaitsematonta armoa ja Jumalan rakkautta ja rakastaa lähimmäistään, mutta hän päätti tehdä toisin. Ikuinen kadotus kuulostaa julmalta rangaistukselta, mutta me teemme virheen soveltaessamme ihmisten käsitteitä oikeudenmukaisuudesta viimeiseen tuomioon. Jumala on kaikkitietävä, Jumala on rakkaus, Jumala ei voi tehdä syntiä. Hän ei anna meille tätä hirveää taakkaa päättää tai edes ymmärtää miljoonien ihmisten kohtalosta jälkielämässä. Hän itse kantaa tämän käsittämättömän taakan ja kantaa sen yksin. Hän ei paljasta meille sitä mitä emme pysty ymmärtämään, sitä mitä meidän ei tarvitse tietää. Hän antaa meille hänen rakkautensa ja riittävän uskon, jotta voimme luottaa häneen. Samalla tavalla aikuiset eivät kerro lapsille kaikkea: he suojelevat heitä monista elämän ikävistä asioista. Meidän taivaallinen Isämme ei kuormita meitä enemmän kuin sen verran, jota pystymme kestämään. Tuomio on hänen, niin kuin tieto jok’ikisen ihmisen sielusta, koko maailmankaikkeuden historiasta ja tulevaisuudesta - kaikesta.  

Meidän kohtalomme on rakkaan Isän, luojamme, hyvyyden kaiken lähteen käsissä. Luotetaan hänen arvostelukykyynsä. Aamen.