Emmi Gongin saarna 29.1.2023

Huomioni kiinnittyy heti Pietariin ja hänen leiskuviin tunteisiinsa. Kuulostaa siltä, kuin hän menisi nollasta sataan hetkessä ja toimii ennen kuin ajattelee. Ensin hän pelästyy Jeesusta, sitten hän innostuu ja haluaa itsekin kävellä veden päällä, mutta alkaa epäröidä ja sitten hän jo pyytääkin Jeesukselta apua. Pietarin toiminta kuulostaa nopeatempoiselta ja impulsiiviselta.

Ensimmäinen ajatukseni on, että onpa noloa. Ensin pyytää saada kävellä Jeesuksen kanssa veden päällä ja heti seuraavaksi epäonnistumisen jälkeen anella apua. Eikö olisi ollut järkevämpää alunperinkin jäädä veneeseen? Millaisen kuvan antaa itsestään, kun on ensin suuna päänä menossa ja sitten mulahtaakin ihan huolella? Pietarihan toimi vastaavalla tavalla silloinkin, kun hän uhosi, ettei koskaan kiellä Jeesusta, vaikka kaikki muut kieltäisivät. Tiedämme kuitenkin kaikki, miten siinäkin kävi. Eihän hän ollut sanansa mittainen mies ollenkaan, onpa noloa.

Ajatuskulku kuitenkin pysäytti minut miettimään. Miksi on mielestäni noloa innostua ja sitten epäonnistua? Miksi on noloa olla varma itsestään pystymättä kuitenkaan lunastamaan väitteitään? Luulen, että se kertoo enemmänkin minusta ihmisenä tai tietynlaisesta asenneilmapiiristä, johon on kasvanut. Helposti painamme toisiamme alaspäin, muistutamme epäonnistumisista ja ehdottomasti muistamme sanoa toiselle: I told you so. Häpeällä kavennamme toisten ja omaa tilaamme, nitistämme luovuutta ja teemme elämästä tasapaksua ja varovaista.

Onko epäonnistuminen oikeasti niin kamala asia, niin noloa? Täytyykö aina miettiä sitä, mille näyttää ulospäin? Mitä muut mahtavat ajatella minusta? Jeesus nuhteli Pietaria kyllä tämän uskon vähäisyydestä, mutta auttoi heti. Apua ei tarvinnut ansaita, epäonnistumisella ei tarvinnut mässäillä. Ja onhan se niinkin, että jos ei koskaan yritä ja uskalla, ei koskaan onnistukaan. Silloin pysyy aina omalla kapealla mukavuusalueellaan, pahimmassa tapauksessa katkeroituen ja muita kyräillen.

Jeesus nosti lapset meille esikuvaksi. Ja millaisia lapset ovat? Vilpittömiä, välittömiä, impulsiivisia ja innostuvia. Lapsi uskaltaa vielä kokeilla asioita uudestaan ja uudestaan julkisesti, vaikka muksahtaisikin maahan. Aikuiset auttavat ja huolehtivat ja leikit voivat jatkua. Miksi sitten olemme toisille aikuisille niin nuivia? Voisiko elämä olla mukavampaa ja joustavampaa, jos aikuisenakin saisi vähän innostua ja epäonnistua – julkisestikin. Siinähän saattaisivat mahdollistua jopa uudet ideat, rohkaistuminen ja elämänilon kasvaminen.

Onko noloa pyytää apua? Vaikeaahan se on, tosi vaikeaa. On helpompaa olla avunantaja kuin avunsaaja. Silloin voi tuntea olevansa hieman parempi ihminen kuin avuntarvitsija, saa mainiosti kiillotettua omaa sädekehäänsä. Toki kaikki auttaminen ei ole tätä enkä tarkoita, etteikö meidän tulisi auttaa toisiamme. Mutta onhan se mukavampaa olla auttajan kuin autettavan paikalla. Aivan kuin ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa olla tukalassa tilanteessa ja tunnustaa se toiselle, silloin ei enää kaipaa kauhisteluja tai viisasteluja siitä, kuinka tukalan tilanteen olisi voinut välttää. Silloin ei kaipaa arvostelua eikä paheksuntaa, vaan myötätuntoa ja ystävällisiä kasvoja. Ja tietenkin ihan konkreettista apua. Monesti saatu apu voi myös todella kääntää elämän suunnan ja osoittaa sen, että maailmassa on myös paljon hyvää ja paljon välittämistä.

Aihe on tänään Jeesus auttaa hädässä. Tuskin kukaan voi kieltää, etteikö Pietarin hätä olisi ollut itseaiheutettu, mutta silti Jeesus auttoi häntä. Ylipäänsä kun Jeesus auttoi muita, hän ei aloittanut tenttaamalla, että miksi sinulla on tämä vaiva? Oletko itse aiheuttanut itsellesi tämän ongelman? Olisitko voinut tehdä jotain toisin? Ei, Jeesus auttaa. Hän tarjoaa apuaan, hoitaa akuutin tilanteen ja kenties sen jälkeen sanoo jotakin jatkoon liittyen. Näin meidänkin tulisi toimia: Kun ihmisellä on akuutti hätä, ei hänellä ole resursseja vastaanottaa elämänviisauksia tai muuttaa jo tehtyjä tekemättömäksi. Sen sijaan, kun kriisi on ohi, kun hänet on nostettu jo veneeseen, hän pystyy miettimään, miten välttää samanlainen ahdinko seuraavan kerran, jos se on hänestä itsestään kiinni. Kun on jo turvassa – isommasta tai pienemmästä ahdingosta – on helpompaa ottaa hyväntahtoisia neuvoja vastaan ja oppia vastoinkäymisistään. Tarpeeton syyllistäminen, alistaminen ja paheksunta ei kuitenkaan rakenna mitään, senpä takia Jeesuskaan ei siihen lähtenyt. Hän auttoi aina kyselemättä ilman, että apua tuli ansaita.