Emmi Gongin saarna 1.1.2021

Matt. 4:12–16 

Kun Jeesus sai kuulla, että Johannes oli vangittu, hän siirtyi Galileaan. Nasaretiin hän ei enää jäänyt, vaan hän asettui Kapernaumiin, joka on järven rannalla Sebulonin ja Naftalin heimojen alueella. Näin tapahtui, jotta toteutuisi profeetta Jesajan sana:
      - Sebulonin maa ja Naftalin maa,
      Meren tie, Jordanin takainen maa
      ja muukalaisten Galilea -
      kansa, joka asui pimeydessä,
      näki suuren valon.
      Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa,
      loisti kirkkaus.

Jeesus siirtyi Galileaan. Me siirrymme uuteen vuoteen. Saamme karistaa vanhan vuoden tomut jaloistamme – ainakin toivottavasti. Tosin menneistä irti päästäminen ei välttämättä ole helppoa. Menneeseen jää liian helposti kiinni ja huomaa kulkevansa elämäänsä eteenpäin selkä menosuuntaa kohti. Näenkö eteeni, vai olenko liian kiireinen katsomaan taakseni? Täyttääkö menneiden aikojen surut, ilot, kaipuu ja katkeruus mieleni? Uskallanko kääntää katseeni nykyhetkeen? Uskallanko olla vain tässä? 

Elämänhistoriaamme mahtuu erilaisia kipukohtia ja satutetuksi tulemisen kokemuksia. Ne ovat saattaneet tehdä meistä varovaisia ja arkoja antamaan itsestämme. Saatamme jo etukäteen pelätä, että uudet ihmiset kohtelevat meitä samoin kuin joku muu joskus kauan sitten. Pelko saattaa eristää meidät muista ihmisistä ja sen seurauksena jäämme surujemme ja ilojemme kanssa yksin. Menneisyyden pimeys saattaa riistää meiltä myös tulevaisuuden valon, jos annamme sen. 

Jeesuksen elämä ja kuolema on meille vahva todistus siitä, kuinka pahimmankin myrskyn jälkeen rauhoittuu. Kuinka synkimmänkin yön jälkeen sarastaa uusi aamu. Ajattelen, että Jeesuskin pelkäsi toisinaan. Olihan hän ihminen aivan kuin jokainen meistä. Ihmisyyteen kuuluvat myös vaikeat tunteet. Jeesus kulki kuitenkin rohkeasti eteenpäin, vaikka hän tiesi, mikä häntä odotti. Vaikka häntä varmaankin pelotti. Joku sanoi joskus viisaasti, ettei rohkeus ole pelon puuttumista vaan siitä huolimatta toimimista. Jeesus kulki eteenpäin, siirtyi paikasta toiseen. Kesti kiusaukset ja vastoinkäymiset toisensa perään luottaen Jumalaan. Ajattelen, että Jeesuksen esimerkki voi rohkaista meitä. Rohkaista meitäkin kulkemaan pelosta huolimatta eteenpäin. Rohkaista meitä päästämään irti menneisyyden painolasteista. Ja silloin, kun omat voimamme ja oma rohkeutemme ei riitä, Hänen voimansa kantaa meitäkin. 

Jumalan aika on erilaista kuin meidän aikamme. Oletko koskaan kokenut elämässäsi sellaisia hetkiä, jotka ovat tuntuneet sisältävän ikuisuuden? Lyhyitä välähdyksiä, arkisia tilanteita, mutta aika on pysähtynyt hetkeksi. Kokemusta on vaikeaa selittää, mutta sen todellisuus on käsinkosketeltavissa. Siinä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ne sulautuvat yhteen. Siinä on ainoastaan tämä hetki, joka ulottuu maasta taivaaseen, ikuisuuden hetki. Juuri tällaista on Jumalan aika. Aikaa, jossa liike menettää merkityksensä. 

Evankeliumissa puhutaan ennustuksista ja ennustusten täyttymisestä. Jesajan mainitsemat Sebulonin ja Naftalin maa viittaavat israelilaisen kantaisän Jaakobin kahdestatoista pojasta polveutuneisiin heimoihin, joista jokainen sai oman perintöosansa maasta. Heimojen maarajat olivat kuitenkin hieman häilyvät ja epäviralliset. Matteus kertoo Kapernaumin sijainneen Sebulonin ja Naftalin sukukuntien seuduilla. Jeesus oli vastaus ja täyttymys Vanhan testamentin ennustuksille. Jeesus oli suuri valo ja loistava kirkkaus, joka ilmestyi kansoille. 

Ennustukset ja profetiat olivat jo Jeesuksen aikana vanhoja. Kauan sitten kuolleiden kauan sitten kirjaamia sanoja. Tietyssä mielessä menneisyyttä ja kuitenkin myös nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Sillä Jeesuksen nykyhetki rakentui menneisyyden päälle ja nämä menneisyydessä lausutut sanat vain odottivat täyttymystään. Ne odottivat aikaansa. Ja kauan Jeesuksen jälkeenkin nuo samat kauan sitten kuolleiden kirjaamat sanat ovat puhutelleet ja todistaneet Jumalan voimasta. Yhä meidän nykyhetkessämme niillä on merkitystä. 

Tässä elämässä voimme kokea vain välähdyksiä Jumalan todellisuudesta. Muuten olemme oman aikamme ja ajankulumme vankeja. Ja juuri tänne vajavaiseen maailmaan Jeesus halusi syntyä: Kulkemaan meidän rinnallamme, lahjoittamaan meille valon pimeyteen ja täyttämään kirkkaudellaan sielumme syvimmätkin sopukat. Jeesus kulki syvimmän ja raskaimman pimeyden halki, jotta meillä olisi toivoa. Jotta me emme olisi yksin. Hän ei tullut poistamaan kärsimystä maailmasta, hän ei tullut tekemään meidän elämästämme kivutonta. Mutta hän tuli tekemään siitä hieman helpompaa kantaa. Jeesus lahjoitti meille syntymässään tulevaisuuden ja toivon. Kaiken toivon perusta on oikeastaan se, että uskaltaa luottaa huomisen olevan parempi kuin tämä päivä. Uskaltaa toivoa, että tuleva vuosi kääntää kaiken parempaan suuntaan. 

Vaikka menneisiin ei pidä jäädä kiinni, niin menneet eivät ole yhdentekeviä. Niillä on valtava merkitys ja ne muokkaavat niin nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin. Tärkeintä on löytää niille oma paikkansa, osata päästää joistakin asioista irti vaikkei kadottaisikaan kokonaan. Iloita opitusta, kasvaa kivusta ja syttyä toivosta. Uudelleen ja uudelleen.