Emmi Gongin saarna 11.4.2021

Luuk. 24:36–49 

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 

Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” 

Kolmisen päivää on kulunut. Kolmisen päivää siitä, kun Jeesus kuoli. Kun kaikki pysähtyi. Oletko koskaan menettänyt läheistä ja rakasta ihmistä? Jos olet, olet varmaankin myös kokenut, kuinka konkreettisesti maailma tuntuu pysähtyvän, lakkaavan pyörimästä. Yhtäkkiä ympäröivä melu hiljenee ja arkiset asiat alkavat tuntua kaukaisilta. Eri ihmisillä on erilaisia ensireaktioita kuolemaan: joku jähmettyy, joku murtuu murheelliseen itkuun, joku ei voi uskoa tapahtunutta. Joku ei pääse päiviin ylös sängystä ja joku aloittaa heti asioiden hoitamisen ja järjestämisen. Kuulun itse näihin hoitajiin ja järjestäjiin. Kun kuolema tulee lähelle, se tekee kivuliaalla tavalla selväksi sen, kuinka vähän meidän hallinnassamme loppujen lopuksi on. Järjestäminen ja asioiden hoitaminen on yksi tapa paeta tätä kaaosta, kokea olevansa todellisuudessa kiinni ja hyödyllinen. Suru täytyy työntää taka-alalle ja pikkuhiljaa päästää osia siitä hiljalleen läpi. Ehkä sinun tapasi kohdata surua on samanlainen, tai ehkä reagoit siihen jollakin toisella tavalla. Ei kuitenkaan ole oikeaa tai väärää tapaa, on vain erilaisia tapoja surra. 

Opetuslapset eivät olleet yhtenäinen ja saman mielinen joukko, vaan he olivat jokainen omia persooniaan. Aivan kuten mekin. Heilläkin oli varmasti erilaisia tapoja surra Jeesusta. Osa ei ehkä edes vielä ollut sisäistänyt sitä, että Jeesus oli todella poissa. Pietari katui viimeisiä hetkiään Jeesuksen kanssa, naiset menivät haudalle järjestämään asioita. Kuoleman läheisyys herkistää meitä, nostaa pintaan syvimmät tuntomme. Saa meidät kaipaamaan niitä asioita, jotka rakkaan eläessä vielä ärsyttivät yli kaiken. Luulen, että Jeesuksellakin oli tällaisia ärsyttäviä tapoja. Ehkä hän jätti kenkänsä aina oven eteen niin, että niihin meinasi kompastua. Tai ehkä hän aina söi viimeisen leipäpalan ennen kuin muut ehtivät. Opetuslapsilla on ollut kolmisen päivää jo aikaa huomata näitä puuttuvia asioita. Kun he astuvat sisään eivätkä kompastukaan, he kaipaavat Jeesuksen kenkiä. Miksi Jeesus ei ole jättänyt kenkiään oven eteen? Samalla myös ymmärrys: Hän ei enää koskaan tule tekemään niin. En enää koskaan kompastu Jeesuksen kenkiin. 

On saattanut myös tuntua kipeältä, aivan liian kipeältä muistella Jeesuksen sanoja ja Jeesuksen tekemiä ihmeitä. Kaikki se tulee liian lähelle, metsää on mahdotonta nähdä itkiessään lohduttomasti puun juurella. Katse sumenee, tulevaisuus ja toivo karkaavat. Vaikka Jeesus olisi sanonut mitä. Nyt olemme tässä. Nyt kaikki on lopussa. 

Eikä kuitenkaan ole. Jeesus nousee kuolleista ja ilmestyy ensin naisille, sitten muille opetuslapsille. Kolmisen päivää kuolemansa jälkeen. Kuinka hämmentynein mielin opetuslasten täytyykään olla. Joku ei ollut edes ehtinyt sisäistää Jeesuksen kuolleen, kun hän olikin jo noussut kuolleista. Toinen oli ehtinyt jo järjestää hauta-asioita ja aloittaa suruprosessin, kun sille ei enää ollutkaan tarvetta. Pietari sai mahdollisuuden pyytää anteeksi, mahdollisuuden, jonka hän luuli iäksi menettäneensä. 

Joten onko ihmekään, jos opetuslapsilla kesti hetken sisäistää, mitä juuri parhaillaan oli tapahtumassa. Onko tämä aave? Onko tämä tosiaan Jeesus? Mitä oikein tapahtuu? Ja Jeesus on kärsivällinen. Hän viipyy heidän luonaan, rohkaisee heitä koskettamaan häntä, syö yhdessä heidän kanssaan. Ehkä ottaa ärsyttävästi sen viimeisen leivänpalasenkin, kuten aina ennenkin. Jeesus myös selittää heille kaiken juurta jaksain, avaa heidän mielensä ymmärtämään. 

Voin vain aavistella, kuinka hienolta on tuntunut vielä päästä halaamaan Jeesusta, vielä kuulla hänen äänensä. Ehkä Jeesuksen aikaisemmat sanat alkavat palautua mieliin ja niiden merkitys kirkastua. Sumeus väistyy, yhtäkkiä kaikki on päivänselvää. Jeesuksen elämän ja kuoleman merkitys kirkastuu opetuslapsille ylösnousemuksen ihmeessä. Toivottavasti mekin pääsemme Jeesuksen ansiosta kerran myös tapaamaan ne rakkaat ja läheiset, jotka olemme menettäneet. Toivottavasti jaksamme luottaa jälleennäkemiseen toivoon, vaikka se todennäköisesti viekin pidempään kuin kolme päivää. 

Opetuslapset saivat nähdä Jeesuksen. He saivat koskettaa häntä, syödä hänen kanssaan ja kysellä häneltä vielä asioita, jotka olivat jääneet vastausta vaille. Meillä ei tätä mahdollisuutta ole. Emme samalla tavalla voi kulkea Jeesuksen kanssa kuin opetuslapset. Jos meillä on kysymyksiä, Jeesus ei vastaa meille niihin. Toki voimme saada niihin selvyyttä ja ymmärrystä rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja juttelemalla muiden kanssa. Mutta ei se ole ihan sama asia kuitenkaan. Jo eläessään Jeesus otti huomioon tämän ja Johanneksen evankeliumissa UT2020 mukaan Jeesus sanookin näin: »Uskotko, koska olet nähnyt minut? Onnellisia ovat ne, jotka eivät näe, mutta uskovat silti.» 

Meidän suhteemme Jeesukseen on pakollakin erilainen kuin opetuslasten, mutta aivan yhtä arvokas. Vaikka Jeesus ei seiso tässä edessämme eikä syö meidän kanssamme, niin silti hän kutsuu meitä. Juuri sinua ja juuri minua. Tällaisina kuin me olemme. Jeesus kutsuu meitä seuraamaan, kutsuu meitä iloitsemaan ylösnousemuksesta. Luottamaan jälleennäkemiseen ja voittoon kuolemasta. Vaikka emme voi nähdä häntä, niin voimme tuntea hänen läsnäolonsa. Jeesuksen rakkaus voi valaista sydämemme ajan ja etäisyyden takaa, kaikki esteet voittaen. Onnellisia ovat ne, jotka eivät näe, mutta uskovat silti. 

Emmi Gongin kasvokuva.