Emmi Gongin saarna 18.12.2022

Odottaminen ei ole helppoa, ei ollenkaan. Ehkä aikuisina osaamme paremmin peittää odottamisen vaikeuden, mutta erityisesti lapset näyttävät hyvin välittömästi sen, kuinka hankalaa odottaminen onkaan. Varsinkin, jos joutuu pitkään odottamaan, kierroksilla käyvät tunteet alkavat väsyttää, uuvuttaa ja kenties suututtaakin. Odottamiseen liittyy monesti myös epävarmuutta. Mitä, jos toiveeni eivät toteudukaan? Mitä jos petynkin?

Marian odotukseen liittyi ainakin paljon epävarmuustekijöitä. Hän ei osannut valmistautua odottamaan vauvaa, sillä hän ei ollut ollut miehen kanssa. Yllätys ja järkytys oli varmasti suuri. Hän ei voinut olla varma siitä, pysyisikö Joosef hänen kanssaan vai jäisikö hän yksin kasvattamaan aviotonta lasta. Hän ei voinut tietää, ettei ketään kokenutta naista ollut hänen apunaan synnytyksen hetkellä eikä sitä, että synnytys menisi hyvin. Kuitenkin lapsen saaminen on iloista ja vanhemmaksi tuleminen aivan ihana asia. Ja lopulta kaikki kääntyi hyväksi. Perhe pysyi yhdessä, lapsi syntyi terveenä ja Jumalan antama lupaus koko maailmalle täyttyi hänen kauttaan.

Päivän evankeliumi pyörii paljon odottamisen ympärillä. Voin sanoa odottaneeni virkaa pitkään, toivoneeni pysyvyyttä ja mahdollisuutta sitoutua. Olen aloittanut joulukuun alusta virassa täällä Keravan seurakunnassa. Moni tänään kirkossa tai striimin välityksellä kuunteleva tietää, että olen pitkään ollut täällä sijaisena tai määräaikaisena. Sain vihkimykseni Keravalle keväällä 2018 ja yli neljän vuoden ajan olen tehnyt eri pituisia pätkiä, melkein koko ajan täällä. Näiden vuosien aikana olen rakastunut seurakuntaamme ja tykästynyt kaupunkiin. On ihanaa tuntea paikkoja, tuntea ihmisiä ja olla osa jotakin itseä suurempaa kokonaisuutta.

Nyt minulla on pysyvä paikka, olette kutsuneet minut jäämään tänne. Se tarkoittaa, ettei minun enää tarvitse peläten odottaa seuraavaa lähtöä ja seuraavia hyvästejä. On paljon helpompaa sitoutua ja kasvaa kiinni jonnekin, kun ei koko ajan tarvitse olla huolissaan tulevasta. On tuntunut ihanalta löytää oma paikkansa, tuntea kuuluvansa joukkoon ja kokea olonsa tervetulleeksi.

Mietin, miltähän Mariasta mahtoi tuntua. Hänet nostetaan meille kristityille esikuvaksi nöyränä ja Jumalalle kuuliaisena palvelijana. Mutta pelottiko häntä koskaan? Miltä tuntui saada tietää odottavansa lasta, jonka olemassaolon ei tulisi olla mahdollista? Marian on täytynyt saada vahvistusta ja varmuutta Jumalalta. Maria koki monia ihmeitä tueksi omalle matkalleen ja hänen kerrotaan kätkeneen ne sydämeensä ja tutkistelleen niitä. Ehkä hänestä on heti ensi hetkistä lähtien tuntunut siltä, että näin asioiden kuuluu mennä. Ehkä siitä huolimatta hän joskus mietti: Olenko kuvitellut nämä merkit? Onko Jumala todella kutsunut minua?

Heti ensikosketuksestani meidän seurakuntaamme – nyt voin sanoa meidän – minusta on tuntunut siltä kuin olisin oikeassa paikassa. Kuin Jumala olisi kutsunut minua juuri tänne. Tunne oli todella voimakas eikä se tuntunut perustuvan järkeen. Kaiken lisäksi tunne syttyi minussa heti haastattelukutsun saatuani, ennen kuin tiesin, kuinka haastattelu menisi tai valittaisiinko minua edes. Olen tehnyt töitä ja vapaaehtoistöitä monissa kivoissa ja innostavissa seurakunnissa, mutta muualla en ole kokenut samanlaista tunnetta. Moneen otteeseen sanoinkin itselleni, ettei kannata luottaa: Miten voit tietää, ettei tunne kumpua sinusta itsestäsi?

Kenties olet omassakin elämässäsi kokenut vahvaa Jumalan kutsua johonkin tiettyyn asiaan. Tai saatat olla vielä hieman hukassa omaa polkuasi etsien. Odottaminen ei ole helppoa, eikä Jumalaan luottaminenkaan aina ole helppoa. Eläessämme keskellä suunnitelmaa emme näe sen alkua emmekä loppua. Näemme vain kohdan, jossa sillä hetkellä olemme. Jos olemme syvänteessä räpistelemässä pinnalle tai jossakin naurettavassa ryteikössä rämpimässä, emme näe meille viitoitettua reittiä. Kaikki keskittymisemme menee selviytymiseen ja askelet eteenpäin ovat lyhyitä ja työn ja tuskan takana. Näissä elämän hetkissä ja pohjakosketuksissa helposti unohtuu se hyvä, jota olemme saaneet sekä se hyvä, jota on toivottavasti vielä edessäpäin. Jumala saattaa tuntua kaukaiselta ja saattaa alkaa epäilyttää, oliko Jumalalla suunnitelmaa minun varalleni ollenkaan? Missä minun kutsuni viipyy? Mistä löydän oman paikkani?

Jumalan meille viitoittaman tien kulkeminen vaatii rohkeutta ja luottamusta. Sitkeyttä kulkea ryteiköiden läpi ja räpistellä syvänteiden yli. Voimaa kulkea eteenpäin, kun tietä ei näy ja toivo himmenee. Samalla tavoin Maria tarvitsi voimaa oman elämänsä syvänteissä, niissä hetkissä, kun huoli ja pelko peitti kaiken muun alleen. Tarvitsemme edes pieniä toivonpilkahduksia muistuttamaan meitä siitä, että oma polkumme on vielä kesken. Tarvitsemme uskoa ja toivoa siihen, että odotuksemme päättyy ja että Jumalan lupaukset toteutuvat.

Siltä minusta nyt tuntuu: Jumalan kutsu on kohdallani toteutunut. Olen oikeassa paikassa. Kiitos, kun olette ottaneet minut niin lämpimästi vastaan ja toivottaneet tervetulleeksi joukkoonne. Toivon jokaisen elämään Jumalan johdatusta ja varjelusta. Kääntyköön kaikki vielä hyväksi. Täyttykööt Jumalan lupaukset ja suunnitelmat meidän elämässämme aivan kuten ne täyttyivät Mariankin elämässä. Kääntyköön kaikki vielä hyväksi.