Emmi Gongin saarna 19.1.2020

Joh. 4: 5–26

Matkallaan Jeesus tuli Sykar-nimiseen Samarian kaupunkiin. Sen lähellä oli maa-alue, jonka Jaakob oli antanut pojalleen Joosefille, ja siellä oli Jaakobin kaivo. Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Oli keskipäivä, noin kuudes tunti.  Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: ”Anna minun juoda astiastasi.” Opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa. Samarialaisnainen sanoi: ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.

Jeesus sanoi naiselle: ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, eihän sinulla edes ole astiaa, ja kaivo on syvä. Mistä sinä lähdevettä ottaisit? Et kai sinä ole suurempi kuin isämme Jaakob, jolta olemme saaneet tämän kaivon? Hän joi itse tämän kaivon vettä, ja sitä joivat hänen poikansa ja hänen karjansakin.” Jeesus vastasi hänelle: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, anna minulle sitä vettä. Silloin minun ei enää tule jano eikä minun tarvitse käydä täällä veden haussa.”

Jeesus sanoi hänelle: ”Mene hakemaan miehesikin tänne.” ”Ei minulla ole miestä”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi. Siinä puhuit totta.” Nainen sanoi: ”Herra, minä huomaan, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.” Jeesus vastasi: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Nainen sanoi: ”Minä tiedän kyllä, että Messias tulee.” – Messias tarkoittaa Kristusta. – ”Kun hän tulee, hän ilmoittaa meille kaiken.” Jeesus sanoi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.”

Saarna

Mihin oikein tarttuisin? Evankeliumitekstissä olisi niin monta mielenkiintoista pointtia, että olisimme täällä vielä huomennakin, jos jokaista niistä lähtisi avaamaan. Toisaalta juuri tämä on Raamatun rikkaus. Voimme lukea samoja tekstejä uudestaan ja uudestaan ja aina löytää niistä jotakin uutta, ammentaa Jumalan tuntemista. Toisaalta olisi myös ajattelematonta sivuuttaa Pyhän Henrikin muistopäivä kokonaan.

Siispä jäin miettimään: Mikä yhdistää kertomusta naisesta Sykarin kaivolla ja piispa Henrikin legendaa? Ensi silmäyksellä vaikuttaisi, ettei kertomuksilla juurikaan ole yhteistä tarttumapintaa. Jeesus puhui ajanlaskumme alussa syvällisistä teologisista ajatuksista vierasmaalaisen naisen kanssa ja piispa Henrik tuli Englannista käännyttämään suomalaisia talonpoikia kristilliseen uskoon ja kärsi marttyyrikuoleman.

Hetken mietittyäni löysin yhteisen nimittäjän! Molemmille kertomuksille on yhteistä ennakkoluulot ja käsityksemme toisista. Samarialainen nainen kaivolla oli yllättynyt: Miksi juutalainen pyytää minulta vettä? Juutalaiset pitivät samarialaisia toisen luokan kansalaisina eivätkä halunneet olla heidän kanssaan tekemisissä. Heidän ajateltiin palvelevan oikean Jumalan lisäksi myös epäjumalia vastoin Jumalan selvää käskyä eikä heidän versionsa asioiden laidasta oikeastaan kiinnostanut. Tätä voisi verrata vaikkapa siihen, kuinka nykypäivänä jaottelemme ihmisiä ”kantasuomalaisiin” ja ”toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajiin”. En ole etnisten asioiden asiantuntija, mutta omaan korvaani kuulostaa oudolta kutsua maahanmuuttajaksi sellaista, joka on syntynyt Suomessa ja jonka vanhemmat ovat syntyneet Suomessa, vaikka heillä olisikin juuria jossakin toisessa maassa.

Piispa Henrik taas sai surmansa väärinkäsityksen johdosta: Legendan mukaan talonpoika Lallin vaimo valehteli miehelleen, ettei piispa ollut maksanut asianmukaista korvausta ottamistaan tarvikkeista. Tästä tulistuneena Lalli lähti piispan perään ja suurempia kyselemättä löi hänet kirveellä kuoliaaksi. Olisiko Lalli toiminut samoin, jos kyseessä olisi ollut toinen talonpoika tai tuttu naapuri? Luulenpa, että tässäkin ennakkoluulot veivät miestä: Rikkaat viilaavat aina meitä raskaan työn raatajia silmään. He hyötyvät valheellisesti meidän työstämme ja pistävät tuotot omiin taskuihinsa. Herroihin ei voi luottaa.

Samarialaisiin ei voi luottaa eikä herroihin voi luottaa. Noihin toisiin ei voi luottaa. Olipa tämä toinen ihmisryhmä ketkä tahansa, niin meillä tuntuu monesti olevan kova tarve jaotella ihmisiä ”meihin” ja ”muihin”. Teimmepä tätä jaottelua etnisyyden, varallisuuden, uskonnon tai jonkin muun ominaisuuden perusteella, niin toisen ihmisryhmän edustaja pelkistyy silmissämme pelkästään yhdeksi ominaisuudeksi, emmekä pysty enää näkemään häntä muusta näkökulmasta.

Esimerkiksi maahanmuuttajaa saatamme katsoa vain ihmisenä, joka ei osaa tarpeeksi suomen kieltä ja on tullut hyötymään meidän verorahoistamme. Silloin sivuutamme kokonaan sen, kuinka vaikeaa on jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakseen, lähteä kauas vieraaseen maahan, jonka kieltä ei osaa ja erota mahdollisesti omista lapsistaan. Tai saatamme katsoa sottaista laitapuolenkulkijaa nenänvarttamme pitkin ja ajatella, että tuokin on varmaan itse aiheuttanut tilanteensa ja ansainnut kohtalonsa. Silloin emme näe sitä, kuinka kovasti hän on yrittänyt pysyä pinnalla, hakenut apua ja tukea, mutta pudonnut yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Tai saatamme nähdä kauniin ja laittautuneen naisen ja ajatella, että tuskin tuokaan tietää mistään mitään, jos hän on elämässään jotain saavuttanut niin senkin lirkuttelemalla. Silloin emme näe, kuinka kovasti hän lukenut, opiskellut ja panostanut vaikkapa tohtorin tutkintoon ja asiantuntijatyöhönsä.

Esimerkkejä olisi tuhottomasti. Vaikka juuri minä en sortuisi tiettyyn stereotypiaan, niin todennäköisesti sorrun johonkin toiseen. Vaikka kuuluisin itse johonkin ihmisryhmään, saatan silti ajatella mustavalkoisesti muista saman ryhmän jäsenistä. No kyllä tuo on aiheuttanut tilanteensa ihan itse, mutta minulla on ollut vaikeaa!

Tällaiset ajatukset eivät vielä tee meistä huonoja ihmisiä. Tai no, huonompia kuin jo olemme epätäydellisinä ja vajavaisina rikkinäisessä maailmassa. Tarkoitan vain, että meidän on turha ruoskia itseämme niistä, sillä päähämme pälkähtäviä ajatuksia tärkeämpää on se, miten me niihin suhtaudumme. Annanko tälle ajatukselle valtaa? Annanko sen ohjata toimintaani? Vai kyseenalaistanko omia ennakkoluulojani, tutustun erilaisuuteen ja kysyn toiselta rohkeasti. Yleensä, kun opimme tuntemaan toisiamme paremmin, värit palaavat ajatteluumme. Ennakkoluulot väistyvät ja saatamme jopa löytää ystävän.

Palaan vielä takaisin Jeesukseen ja naiseen kaivolla. Jeesus näki kaikkien näiden ulkoisten seikkojen lävitse. Häntä ei kiinnostanut, että kyseessä oli samarialainen. Häntä ei kiinnostanut, että kyseessä oli nainen, kaiken lisäksi sellainen, jolla oli värikäs ja tuohon aikaan paheksuttava parisuhdehistoria taustalla. Tällainenkin nainen, tällainenkin vierasmaalainen ansaitsi tulla osalliseksi Jumalan salaisuudesta, elävän veden lähteestä. Jeesus ei paljastanut identiteettiään arvostetulle papille eikä toiselle nuhteettomalle puusepälle, samanlaiselle kuin hän itse. Ei, hän paljasti Jumalan valtakunnan salaisuuden täysin erilaiselle ihmiselle kuin hän itse oli: vierasmaalaiselle ja halveksitulle. Jeesus antoi naiselle mahdollisuuden, Jeesus oli valmis näkemään hänet ihmisenä, näkemään kaiken sen, mikä heitä yhdisti sen sijaan, että olisi keskittynyt kaikkeen siihen, mikä heitä erotti.

Eikä tämä nainen ollut ainoa. Kun luemme evankeliumeja, silmillemme hyppää kertomus toisensa perään, jossa Jeesus ravistelee ennakkoluuloja, toimii rohkeasti ajattelematta mainettaan ja näkee ihmiset ihmisinä. Jeesuksesta meidänkin tulisi ottaa esimerkkiä, pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, pyrkiä ennakkoluulottomuuteen, pyrkiä rohkeuteen. Uskaltaa katsoa kanssaihmistämme ihmisenä, lähimmäisenä, Jumalan kuvana. Nähdä hänet muunakin kuin vain kapean ryhmänsä edustajana. Jos Lallikin olisi toiminut näin, meillä tuskin olisi legendaa marttyyrikuoleman kärsineestä piispasta, vaan kertomus piispasta, joka teki elämäntyönsä suomalaisten talonpoikien parissa. Kuka tietää.

Emmi Gong.