Emmi Gongin saarna 19.7.2020

Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, mutta usko ilman tekoja on kuollut. Miten nämä lausumat suhteutuvat toisiinsa? Jo Raamatusta voimme lukea jännitteen uskon ja tekojen välisestä suhteesta. Miten siis on, tarvitseeko kristityn tehdä hyviä tekoja?

Olen usein kipuillut tämän kysymyksen äärellä ja koen päivän saarnatekstinkin haastavana. Jopa opetuslapset, jotka ovat luopuneet kaikesta ja seuranneet Jeesusta, hämmästyvät. He pitävät Jeesuksen asettamaa rimaa kaiken myymisestä liian korkeana. Jopa niin korkeana, että he alkavat huolestuneina pohtia: Kuka sitten voi pelastua? Voinko minä pelastua?

Voinko minä pelastua? Mitä minun pitää tehdä, jotta pelastuisin? Varmaan moni on tätä pohtinut ja tämä polttava kysymys on evankeliumitekstissäkin tärkein. Vaatimus on kova, haluaisin sanoa jopa kohtuuton. Myy kaikki, mitä sinulla on ja seuraa minua. Emme voi lohduttautua ajattelemalla, että Jeesus puhuu vain rikkaista. Että rikkaillehan tuo olisi vaikeaa, mutta en minä ole rikas. Jeesuksen ja muun maailman mittapuulla suurin osa suomalaisista kuitenkin on rikkaita. Tai vaikka emme olisikaan, vaikeaa se olisi köyhemmällekin luopua aivan kaikesta omistamastaan. Olisinko minä valmis myymään kaiken, mitä omistan?

Palaan kysymykseen: Tarvitseeko kristityn tehdä hyviä tekoja? Usko on paljon enemmän kuin tietoa siitä, että Jumala on olemassa. Usko on sen sisäistämistä, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme, usko muuttaa meitä sisältä. Jos usko on meille tärkeää, silloin Jumala on meille tärkeä. Ja jos Jumala on meille tärkeä, me haluamme oppia tuntemaan Hänen tahtonsa ja tehdä hänet iloiseksi. Tekomme todistavat siitä, mikä meille on tärkeää ja arvokasta, mihin olemme valmiit elämässämme panostamaan. Kristityn elämään siis kuuluvat hyvät teot, mutta ei sen takia, että ansaitsisimme pelastuksen. Tarkoitus ei ole suorittaa hampaat irvessä, miettien, milloinkohan nämä hyvät teot riittävät, milloin saan levätä. Olenko nyt vihdoin tehnyt tarpeeksi, että kelpaan Jumalalle? Toisaalta tarkoitus ei myöskään ole ylpistyä omien tekojen riittävyydestä ja vaatia Jumalalta pelastusta tai menestystä ajatellen, että Jumala olisi sen meille velkaa.

Sydämen usko ei tarkoita sitä, että voin sanoa uskovani Jumalaan, mutten koskaan ajattele Häntä tai kaipaa yhteyttä. Pahat hengetkin tunnustivat Jumalan vallan ja Jeesuksen aseman Jumalan Poikana. Silti harva meistä sanoisi, että pahojen henkien usko oli Jumalan mielen mukaista. Ennemminkin se oli oikean tietämistä ja varta vasten sitä vastaan toimimista. En kuitenkaan – eikä mielestäni kenenkään muunkaan pitäisi – lähteä siihen, että arvioimme toinen toistemme uskoa. Onko tuo aidossa uskossa, onko tuo tosi kristitty? Onko tuon usko elävää vai kuollutta? Nämä tuomiot ja arviot eivät kuulu kenellekään muulle kuin Jumalalle. Jos ihminen etsii Jumalaa, etsii Hänen tahtoaan ja kaipaa Jumalan luokse, ajattelen, ettei hänen uskonsa voi olla kuollutta. Pienelläkin liekillä on merkitystä, häilyväkin usko on tärkeä.

Meillä voi elämässämme olla toisinaan kovin vaikeaa ja aivan ymmärrettävästi erilaiset elämäntilanteemme heijastuvat myös uskonelämäämme. Ajattelen uskon ja yhteyden Jumalaan olevan polku, elämänkestävä tie, jota me kuljemme. Toisinaan tie on leveä, tasainen ja helppokulkuinen. On tilaa pitää toista kädestä kiinni ja auttaa pystyyn. Mutta toisinaan tie on metsittynyt ryteikkö, juuri ja juuri havaittavissa. Aivan varma ei voi olla oikeasta suunnasta, mutta täytyy vain jatkaa eteenpäin. Ja kuka tietää, ehkäpä kinttupolkumme risteääkin ystävän tasaisen tien kanssa ja hän nostaa meidät jatkamaan yhdessä eteenpäin.

Olen joskus aiemminkin verrannut suhdetta Jumalaan tärkeään ihmissuhteeseen. Jos rakastan kumppaniani, haluan hänelle ja myös hänen perheelleen hyvää. Se näkyy teoissani. En voi väittää rakastavani toista, jos tekoni osoittavat halveksuntaa ja välinpitämättömyyttä. Rakastanko todella kumppaniani, jos en puhu hänen kanssaan, auta häntä hädässä tai jos olen hänelle jatkuvasti ilkeä ja vihainen? Tekoni siis osoittavat ja todistavat sen, mitä tunnen. Toisaalta en myöskään pyri joka asiassa miellyttämään kumppaniani ja pyytele anteeksi olemassaoloani, ettei hän vain lähtisi. En elä joka hetki pelossa, että pienikin väärä liike, yksikin virhe ja kumppanini hylkää minut. Uskon siis, että kumppanini rakastaa minua sellaisena kuin olen, hän on sitoutunut minuun ja suhteemme on hänelle tärkeä. Suhde vaatii kuitenkin molemmilta osapuolilta panostusta.

Näin on myös Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse pelätä jokaista virhettä, jokaista väärää tekoa ja pyrkiä tekemisellämme ansaitsemaan pelastusta. Samoin meidän ei myöskään tule ylpistyä ja ajatella, että olen jo tehnyt tarpeeksi, tämä riittää pelastukseen. Päivän evankeliumi puhuu molempia näitä ajatusmalleja vastaan: Se, joka ajattelee teoillaan ansaitsevansa pelastuksen ja vaatii sitä, ei tule sitä koskaan saavuttamaan, koska se on mahdotonta. Samoin se, joka yrittää epätoivoisesti etsiä omaa arvokkuuttaan ja kelpaavuuttaan teoillaan ei tule koskaan riittämään – edes itselleen. Jeesuksen sanat ovat isku omahyväiselle ja kädenojennus itsekriittiselle. Sillä loppujen lopuksi ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Pappi Emmi Gongin kasvokuva.