Emmi Gongin saarna 25.12.2020

Luuk. 2:1–20 

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. 

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: 

Jumalan on kunnia korkeuksissa, 
maan päällä rauha 
ihmisillä, joita hän rakastaa. 

 Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. 

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu. 

Tänään saarnaan tyhjille kirkonpenkeille, vaikka en toki kuuroille korville. Tämä joulu on monin tavoin poikkeuksellinen. Jokainen meistä on kuullut varmaan kyllästymiseen asti, kuinka poikkeuksellista ja erikoista aikaa nyt elämme. Kuinka nyt täytyy olla kestävyyttä jaksaa jatkaa eteenpäin, paremmat ajat ovat tulossa. Ja onhan nyt joulu, suuren ilon ja riemun juhla. Jos olen aivan rehellinen, tämä kuulostaa nyt hieman kliseiseltä. Tämä vuosi ja tämä joulunaika on ollut raskas: tuntuu, kuin elämä olisi jatkuvaa tervassa tarpomista. En tiedä, jakaako osa teistä kanssani samoja tuntemuksia ja turhautumista. Mietin myös, saako näin sanoa? Saako tältä tuntua? 

Joulunaika ei ole aikaisemmin tuntunut minusta yhtä hankalalta kuin tänä vuonna. Tämä vaikeus ja raskauden tunne ovat toisaalta avanneet silmäni ymmärtämään lähimmäisiäni: heitä, joille joulu on aina tällaista. Heitä, jotka ovat menettäneet työnsä tai joutuneet lomautetuiksi. Heitä, jotka ovat muista syistä vähävaraisia ja huolissaan siitä, kuinka tarjota lapsilleen iloinen joulu. Heitä, jotka ovat vasta menettäneet läheisensä ja joutuneet kenties haluamattaan hyvästelemään liian pienellä porukalla. Heitä, jotka ovat yksinäisiä sairauden tai sairaudenpelon takia tai sen takia, ettei ketään läheisiä ole enää jäljellä. Heitä, jotka ovat menettäneet toivonsa tulevaisuuteen. 

Kuinka vaikeaa onkaan mahtanut jo marraskuussa nähdä ja kuulla muiden jouluinnostusta, värikkäitä jouluvaloja, pirteää musiikkia ja upeita joulukuusia? Kuinka muiden ilo onkaan mahtanut vain muistuttaa omasta ilottomuudesta. En yhtään ihmettele, jos myös joulun sanoma on tuntunut jäävän ontoksi. Kauniita sanoja, mutta ei minulle tarkoitettuja. 

Toisaalta ei Joosefin, Marian ja Jeesuksenkaan ensimmäinen joulu ollut kovin kummoinen. Oikeastaan se oli aika surkea. Joosef tiesi, ettei lapsi ollut hänen. Vaikka enkeli olikin ilmoittanut Joosefille asian todellisen laidan ja kokemus on varmasti ollut voimallinen, Joosef on saattanut epäillä itseään ja Mariaa. Kuvittelinko kaiken, entä jos kuitenkin? Hän on saattanut olla huolissaan siitä, tekikö hän oikean ratkaisun jäädessään Marian luokse. Ehkä hän on miettinyt mielessään: miten kaikki sujuu lapsen syntymän jälkeen? Osaanko olla isä tälle lapselle?  

Maria taas on huomannut olevansa raskaana, joutunut pelkäämään kertomista niin omalle perheelleen kuin Joosefillekin. Mitä jos minua ei uskota? Hän joutuikin melkein jätetyksi, vaikka asiat onneksi järjestyivät. Mutta isojen elämänmuutosten ja niihin liittyvien huolien ja pelkojen käsittely on kaikkea muuta kuin nopeaa: Se on hidasta ja kivuliasta eikä takapakeilta voida välttyä. Kaiken huipuksi Maria joutui lähtemään viimeisillään raskaana pitkälle ja uuvuttavalle matkalle kauas pois kotoaan. Kun synnytyksen aika vihdoin tuli, majapaikassa oli täyttä eikä kukaan halunnut tehdä tilaa raskaana olevalle Marialle, joten hän joutuu eläinten suojaan synnyttämään. Eikä hänellä ollut äitiä tai ketään luotettavaa vanhempaa naista mukanaan, vaan hän on yksin vieraassa paikassa. Toki hänellä oli Joosef, mutta kuinka paljon Joosef on mahtanut tietää synnyttämisestä? 

Näin miettien kuulostaisi kyllä siltä, että heilläkin oli aika raskas vuosi ja kurja joulu. Ei ollut joulukuusia, ei lahjoja, ei kauniisti koristeltua kotia. Luulen, että päällimmäisenä oli väsymys. Väsymys pitkästä ja raskaasta matkasta, väsymys huolesta ja jännityksestä, väsymys synnytyksestä ja kivusta. Toisaalta onneksi kaikki meni hyvin. Jeesus-lapsi syntyi terveenä, he saivat olla lämpimässä ja heillä oli katto pään päällä. Ja tuo ihana pieni lapsi sylissä. Luulen, että väsymykseen sekaan mahtui ripaus kiitollisuuttakin. 

Ehkä meidänkin joulunviettoamme painaa päällimmäisenä väsymys. Väsymys raskaasta vuodesta, väsymys epävarmuudesta, väsymys siitä, ettemme tiedä, milloin helpottaa. Toivon kuitenkin, että voisimme löytää joulustamme ripauksen kiitollisuutta. Ja jos emme, mielestäni sekin on ihan hyväksyttävää. Aina ei ole kiitollinen olo, aina ei jaksa. Silloin kun me emme itse jaksa, kun omat, kerran niin voimakkaat kätemme menettävät otteensa, silloin Jumalan ote tiukentuu. Jumala pitää meistä kiinni, ettemme putoaisi. Joskus ote voi tuntua liiankin tiukalta ja jättää kenties kipeät mustelmat, mutta kai sekin on parempi kuin pudota? Saatamme nähdä vain meille aiheutuneen kivun ja olla huomaamatta, kuinka suurelta vaaralta ja vielä suuremmalta tuskalta säästyimmekään. 

Jeesus syntyi tänne synkkyyden keskelle puitteista huolimatta. Hän syntyi vaatimattomaan talliin ja rikkinäiseen maailmaan. Hän oli valmis astumaan alas ja kärsimään kanssamme kaiken ja enemmän. Hän oli valmis kantamaan ristiä ja kuolemaan, jotta meidän ristimme olisi edes hieman kevyempi kantaa. Jeesus syntyi tähän pimeään maailmaan pienen pieneksi valon pilkahdukseksi. Ja valolla on tapana kasvaa ja levittäytyä ympärilleen. Joten jos nyt kuljet pimeydessä, toivon sydämestäni, että saisit valoa ja lämpöä sisimpääsi. Valaiskoot Kristus sinun polkuasi ja toimikoon Hän sinulle oppaana pois pimeydestä.