Evankeliumi Mark. 2: 1–12, 

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” - hän puhui nyt halvaantuneelle - ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Saarna

”Tällaista emme ole ikinä nähneet.” Näinkö usko siis syntyy? Ihminen näkee ja kokee jotain mullistavaa, ihmeen, jolle ei löydy muuta selitystä kuin Jumala. Evankeliumeissa on lukuisia vastaavia kertomuksia sairaista, jotka paranivat, syrjityistä, jotka saivat ihmisarvon, ihmisistä, jotka todistivat Jumalan voiman ja läsnäolon Jeesuksen puheissa ja toiminnassa. Kaipaisimmeko juuri tällaista voimaannuttavaa uskon vahvistusta ja kokemusta?  Sekö toisi elämään vakautta, iloa ja onnellisuutta? Sellaistako etsimme ja tarvitsemme?

Kapernaumin väentungoksessa kansa ylisti Jumalaa, kun halvaantunut nousi vuoteeltaan ja käveli pois kaikkien nähden. Vai syntyikö ihmisissä sittenkään usko? Evankeliumitekstimme ei lähemmin tarkasteltuna puhu ihmisjoukon uskosta vaan siitä hämmästyksestä ja vaikuttumisesta, jota seurasi Jumalan tekojen ylistäminen. Sekin sisältää tietysti uskoa, uskoa, joka on vaikuttumista. Mutta sana ´usko´ mainitaan tämän kertaisessa evankeliumitekstissämme sittenkin eri yhteydessä eli silloin, kun Jeesus näki halvaantunutta kantaneiden miesten määrätietoisen toiminnan. He osoittivat luovuutensa ja sinnikkyytensä. He näkivät suuren vaivan päästäkseen Jeesusta lähelle ja purkivat jopa talon katon. Sen uskon Jeesus näki. Oliko sairaalla itsellään samaa uskoa tai osuutta tällaiseen ratkaisuun, sitä evankeliumi ei kuitenkaan kerro. Ja kuitenkin juuri tämä halvaantunut sai kokea Jumalan armon ja parantavan voiman. Hänet konkreettisesti kannettiin ja laskettiin armon osallisuuteen. On kai meitäkin, uupuneita ja toivon menettäneitä, joskus kannettu ja hoivattu, avattu ovia ja ikkunoita Jumalan todellisuuteen?  

Evankeliumimme kertomus kuvaa vahvaa uskoa ja päämäärään pyrkimistä. Mitään uskon edellytyksiä ei tässä kuitenkaan kysytä tai määritellä, sillä usko näyttäytyy yksinkertaisesti avun etsimisenä ja etsimistä haittaavien esteiden raivaamisena. Mutta tässäkö olisi sitten se tie, jota seuraten usko syntyisi? Olisiko minussa edes vähän samankaltaista päämäärätietoisuutta uskon löytämisessä? Asetanko itselleni portaat, joilla yritän kompuroida ylemmäs, kohti Jumalaa, tavoitellen uskon näkyviä merkkejä ja varmuutta?  Kuinka usein meitä orjuuttaa ja sitoo se, että perustamme hengellisen elämämme sittenkin omien tekojen tai muiden asettamien odotusten tai määräysten noudattamiseen. Uskon syntymistäkin ihminen voi tavoitella lainomaisesti, yhä uudestaan yrittämällä, sitkeästi rukoilemalla ja taistelemalla sisältään löytyvää pahaa vastaan. Uskon syntymisestä on omaksuttu jokin malli, jota yritetään soveltaa omaan elämään, useimmiten kuitenkin pettyen ja lamaantuen. Eikö ihminen kaiken tämän yrittämisen keskellä ymmärrä, että hänellähän jo on kaikki tarvittava. Sillä se, joka etsii Kristusta, se, joka tarvitsee Kristusta, hänellähän on jo usko. Hän heittäytyy heikkouksineen, armoa kerjäävänä ja tarvitsevana, Kristuksen eteen. Muuta ei tarvita. Kun oma yrittäminen lakkaa, siitä alkavat Jumalan mahdollisuudet. 

Tämäkin sunnuntai kehottaa ja kutsuu meitä tarkastelemaan uskomme perusteita. Näin tehdessämme huomaamme helposti ja pian olevamme kaukana siitä, mitä tavoittelemme ja toivomme. Usko on muuttunut aika ajoin epäuskoksi tai epäilyksi. Uskon varmuus tai helppous on kadonnut, samoin uskoon ehkä aikanaan kuulunut elämänilo. Kelle tästä uskaltaisin edes kertoa? Kuka ymmärtäisi näin eksyksissä olevaa? Koen olevani aivan yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. 
Ja kuitenkaan en ole ajatusteni kanssa yksin. On lukuisia ihmisiä, jotka kokevat juuri näin. He tuntevat epäonnistuneensa kristittynä, elämän vastoinkäymiset ja arjen harmaus ovat lamaannuttaneet, he tuntevat tai ajattelevat tavalla, joka ei liene kristitylle sallittua. He tutkivat sisintään ja kysyvät itseltään, miksi olen näin kohmeessa. Miksi en voi kokea vapauttavaa elämäniloa? Onko Jumala Luojana erehtynyt antamaan minulle tällaisen erilaisen ominaisuuden, kyvyn tai kyvyttömyyden? 
Juuri tällaisina olemme kuitenkin elämään johtavalla, oikealla tiellä emmekä ole yksin, olimmepa sitten etsijöitä tai jotain jo löytäneitä. Kaikki olemme kuitenkin kutsuttuja Jumalan armon osallisuuteen. Jumalan armon avaruudessa on tilaa kaikenlaisille tunteille, kokemuksille ja tarpeille. Joskus sydän syttyy ylistyslauluun ja ilon jakamiseen. Joskus taas huokaamme voimattomina Jumalan puoleen emmekä edes tunnista, mitä vailla olemme. Siksi tarvitsemme enemmän mahdollisuuksia jakaa elämämme kipuja rehellisesti toisten kipuilijoiden kanssa. Tarvitsemme kuuntelevia korvia, syvää sydämen ymmärrystä ja rinnalla kulkemista, jotta tulisimme todellisesti kohdatuiksi. kuulluiksi ja hyväksytyiksi. Kenen kanssa voisit jakaa ajatuksiasi jo tänään? Voisiko tämä seurakunta muodostua ja kasvaa paikaksi, jossa etsijä löytää kotinsa, jossa rikkinäistä hoivataan ja jossa jokainen saa kasvaa omaan mittaansa, sellaiseksi, mikä on kullekin mahdollista. Voisiko tämä seurakunta, tämä kirkko olla kaikkien särkyneiden majatalo?

Särkyneiden majatalo (Pekka Simojoki)

Ei täällä asu sankareita, hävinneitä on niin monta. 
Kerjäläisiä vain, uupuneita, jotka tullessaan, 
tuovat muistojaan, riekaleita ihmiselämän. 
Ei täällä asu uljas kansa, ei ketään löydy tahratonta. 
Monet unohtivat unelmansa, kivikatuihin, tämän kaupungin,
jossa Juudas pettää ystävän.

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden. 
He saapuvat majataloon särkyneiden. 

Me tarvitsemme ystävyyttä vailla yhtään vaatimusta. 
Me pelkäämme niin menneisyyttä, joka varjoineen,
aina uudelleen uhkaa uskon viedä huomiseen. 
Me ikävöimme olkapäätä, ihmiskäden kosketusta. 
Vaikka olisikin sydän jäätä, lämpö rakkauden 
sulattaa voi sen, tuoda kevään sielun kylmyyteen. 

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden. 
He saapuvat majataloon särkyneiden. 

On meidän tehtävämme täällä kantaa toinen toisiamme. 
Halki synkimmän yön pitää päällä toivon kynttilää, 
ettei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen. 
Ei kauneimmassa temppelissä asu meidän Jumalamme,
mutta siellä hän on aina missä joku rakastaa,
pelko katoaa, vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät tietä valoon maassa kyyneleiden. 
He saapuvat majataloon särkyneiden. 

Jukka Pohjolan-Pirhonen.
pappi
PL 134
04201 Kerava

Papin perustehtävän ohella olen diakoniapappi, Yhteisvastuukeräyksen keräyspäällikkö ja ohjaan hiljaisuuden retriittejä.

Laulan ja soitan kitaraa. Olen syntyperäinen keravalainen.