Jukka Pohjolan-Pirhosen saarna 8.12.2019

Evankeliumi  Luuk. 12: 35-40

Jeesus sanoo:
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Saarna

”Nyt olen sanonut kaiken.” Näin huokasi kerran eräs nuori pappi vaimolleen pidettyään ensimmäisen saarnansa. Vuosia myöhemmin tuo muisto häntä varmaankin huvitti, ehkä hävettikin. Mitä sanottavaa hänellä olisi enää seurakunnalle tuon kaiken kattavan saarnan jälkeen? Mistä enää puhua, mistä enää ammentaa? Kirkon jumalanpalveluselämän suuri ja vapauttava rikkaus on kirkkovuodessa, siis siinä, että joka pyhäpäivällä on oma aiheensa ja teemansa, omat raamatunkohdat, rukoukset ja virsisuositukset. Saarnaajankin on siis joka kerta paneuduttava kunkin pyhäpäivän teksteihin ja korostuksiin. Kaikkea ei tarvitse sanoa kerralla. Tämä varjelee seurakuntaa myös siltä, että pappi puhuu vain ja ainoastaan itselleen tärkeistä asioista tai mieliaiheistaan, jos niitä edes onkaan.

Entä sitten minä työurani päättyessä? Olenko minä jo sanonut kaiken? Saarnavuoroja ei monipappisessa seurakunnassa tule kovin usein, joskus saarnojen välissä voi olla useampi kuukausi. Pitkän virkauran aikana sama pyhä ja sama evankeliumitekstikin tulee usein vastaan. Muistakin syistä johtuen on tuntunut usein siltä, että en löydä enää mitään sanottavaa, en uutta enkä vanhaa. Mieli on täynnä kaaosta tai täynnä tyhjyyttä. Juuri se on kuitenkin otollinen lähtökohta saarnan valmistamiseen. Siis se, että olen itse tyhjä ja sanaton. Minun tehtäväni on yhä uudestaan asettua lukemani raamatunkohdan puhuteltavaksi ja sanoittaa seurakunnalle yhä uudestaan se, mitä siitä ymmärrän. Saarnaan valmistautuminen asettaa minut kysymään, missä itse olen nyt ja kohdistamaan sanani kaikille kärsiville, kipuileville ja ahdistuneille, kaikille meille, jotka etsimme ja kaipaamme elämäämme valoa, lohdutusta ja rauhaa. Minkä ajatuksen tai sanan voimaannuttamana voisimme kukin taas lähteä omaan arkeemme?

Vuosikymmeniä sitten, ehkä opiskeluaikana, istuin paikallisjunassa Keravan ja Helsingin välillä. Huomioni kiinnittyi erääseen mieheen, jonka katsoi ympärillään istuvia korostuneen lempeällä ja rakastavalla katseella. Hänelle oli sylissään iso raamattu. Jonkin ajan kuluttua hän sitten syventyi raamattuunsa ja alkoi lukea sitä. Mutta kohta hänen olemuksensa muuttui, hän tuli totiseksi, rypisti otsaansa ja lopulta sulki raamatun. Eikä hän enää hymyillyt. Ajattelin, että joko hän ei ymmärtänyt lukemaansa tai sitten ymmärsi hyvinkin. Ehkä sillä kertaa luetut sanat osuivat hänessä ikään kuin arkaan paikkaan.

Joskus käy niin, että pyhäpäivän evankeliumi saa niin saarnaa valmistavan kuin sanankuulijankin otsan ryppyyn. Teksti ei avaudu tai sitten se paljastaa oman epäuskon, itsekkyyden tai tekopyhyyden. Ajattelen, että saarnassa tulisi uskaltaa tarttua myös tekstin vaikeimpiin kohtiin eikä ohittaa ne ikään kuin kukaan ei olisi niitä sanoja kuullut tai niihin pysähtynyt. Sekin voi olla vapauttavaa, että saarnaaja toteaa raamatunkohdan olevan vaikeasti tulkittava tai moniselitteinen. Ja jos luettu sana jollakin tasolla satuttaa tai syyllistää, on etsittävä myös niitä sanoja, jotka parantavat ja hoitavat rikkinäistä ja haavoittunutta.

Päivän evankeliumi puhuu valvomisesta ja Kristuksen paluun odottamisesta. Helluntaina syntyneen kirkon perspektiivi muuttui hiljalleen lähiodotuksesta pysyvämmäksi lähtövalmiudeksi.  Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa, sanoo Jeesus. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta. En tiedä, osaammeko samaistua antiikin yhteiskunnan orjiin tai palvelijoihin. Vertaus on kuitenkin puhutteleva ja ymmärrettävä. Palvelijan, eli jokaisen kristityn, tulisi olla aina valmiina, lähtövalmiina, myös silloin, kun eniten väsyttää, silloin, kun valvominen on vaikeinta. Siis myös silloin, kun odottamisessa ei näytä olevan mitään mieltä, silloin kun uskoa koetellaan. Vertaus ei puhu sen enempää palvelijan ominaisuuksista tai kyvyistä, vaan siitä, että valvoo, tekee tehtävänsä ja palvelee. Valvomisen ajatus voi tuntua kohtuuttomalta. Tarvitsemme kuitenkin matkamme varrella usein niin lupausta kuin muistutusta toisesta todellisuudesta, näkymättömästä ja tuonpuoleisesta. Vielä koittaa aika, jolloin kaikki vajavuus, kärsimys ja kuolema ovat ohi ja Kristuksen mukanaan tuoma taivaallinen todellisuus saa vallan.

Valmiuteen liittyy myös vertauskuva lamppujen pitämisestä palavina. Mutta miten voin pitää palavana sellaista, mitä en ole edes itse sytyttänyt tai en edes tiedä, missä lamppuni on tai mitä se tarkoittaa?  Raamatussa on useita kohtia, joissa puhutaan valosta ja pimeydestä. Vain Jumala voi tuoda pimeyteemme valon, kuten psalmissa 18 ilmaistaan: Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumala, tuot pimeyteeni valon. Lampun pitäminen palavana on siis sidoksissa siihen, mitä Jumala tahtoo meille antaa. Jumalan valo voi syttyä siellä, missä itse näen pelkkää pimeyttä. Pimeydestä kertominen ja siitä jakaminen voi käsittämättömällä tavalla olla valon lähteenä jollekin toiselle pimeydessä elävälle ja tässä vuorovaikutuksessa saan valoa omaankin elämään.

Jeesus puhuttelee autuaiksi niitä palvelijoita, jotka jaksavat valvoa. Vertauksessa isännän ja palvelijan roolit myös vaihtuvat. Isäntä kutsuu uskolliset palvelijat pöytäänsä ja jää itse palvelemaan heitä. Muistamme tässä yhteydessä Jeesuksen viimeistä ateriaa ja ehtoollisen asettamista. Tällä aterialla Jeesus palveli opetuslapsiaan ja jopa pesi heidän jalkansa. Eivät opetuslapset olleet suinkaan uskossaan vahvoja, eivät he jaksaneet valvoa silloinkaan, kun Jeesuksen tuska ja ahdistus Getsemanen yössä oli suurimmillaan. Mutta sellaisina, heikkoina ja vajavaisina, he olivat kuitenkin Jeesuksen seuraajia ja heitä Jeesus palveli.

Kristuksen kirkossa me olemme sekä palvelijan että palveltavan asemassa. Palvelija on se, joka luopuu omastaan ja etsii toisen parasta. Meidän tulisi kohdella muita niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, kuten Jeesus opettaa. Palveltavina me olemme siinä, että Kristus itse on meitä kutsunut ja hoitaa meitä seurakunnassaan. Kristus kutsuu ja hoitaa kaikkia särkyneitä, kaikkia uskossaan heikkoja, kaikkia, jotka etsivät ja kaipaavat elämäänsä valoa ja rauhaa. Siis kaikkia.

Kirjailija ja runoilija Lassi Nummi on kuvannut monissa teoksissaan puhuttelevalla tavalla ihmisen haavoittuvuutta ja hapuilua kohti Jumalaa, kohti tuntematonta ja käsittämätöntä. Hän kirjoittaa:

Tänä päivänä me olemme niin kaukana. Mutta meissä asuu usko ja ellei usko, niin toivo, ja ellei toivo, niin toivon häivä, aavistus että jossakin asuu rakkaus, että se jonakin päivänä tavoittaa meidät, jotka sitä pakenemme, meidät vaeltajat maailman syvyydessä hajallamme – että me palaamme sen yhteyteen ja löydämme sen luona levon. Sinä päivänä me emme enää näe arvoituksen tavoin vaan kasvoista kasvoihin.”

Laulu Särkyneille

Särkyneille on puhuttava hiljaa ja sanoin jotka eivät lyö,
kuin tuuli joka vaalii viljaa, kuin lempeä ja lämmin yö.

Särkyneitä on kuunneltava hiljaa ei mielin kovin, ankarin,
vaan katsein vastaanottavaisin ja kasvoin hellin, avoimin.

Särkyneille on olemassa suoja, jonka varaan kaikki kannetaan.
Ja vierellä on avun tuoja, Hän murtui eestä kaiken maan.

Särkyneelle soi Jumalamme tuuli niin hellin, herkin sävelin.
Hän kaikki huokaukset kuuli. Hän hoitaa käsin siunaavin.

Jukka Pohjolan-Pirhonen soittaa kitaraa Keravan kirkossa 8.12.2019.