Krista Wedmanin saarna 18.9.2022

Evankeliumi Luuk. 17:11‒19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

Saarna

Mielenkiintoinen evankeliumi, eikö vain?

Mihin kiinnität ensimmäisenä huomiota? Ehkä siihen, että tässä on taas yksi Jeesuksen tekemä parantamisihme. Ehkä siihen, että yhdeksän kymmenestä parannetusta vaikuttaa kiittämättömiltä. Ehkä siihen, että myös tässä kertomuksessa esimerkillisyyttä osoittaa samarialainen, vieraaseen kansaan kuuluva ja juutalaisten keskuudessa hyljeksitty. Tai kenties Jeesuksen tuttuihin sanoihin: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” 

Meillä papeilla on pian edessämme synodaalikokous. Se on pappien kokoontuminen, jonne piispa kutsuu oman hiippakuntansa papit. Perinteisesti synodaaliin valmistautumiseen on kuulunut synodaalikirjan lukeminen. Tänä vuonna tuo kirja on nimeltään Pelastus. Ehkäpä sen vuoksi kiinnittyi huomiomme tämän messun suunnittelussa tuohon Jeesuksen viimeiseen lauseeseen.

Niko Huttunen käsittelee Synodaalikirjan artikkelissaan Pelastusta Uudessa testamentissa. Hän lähestyy aihetta kielellisesti, kreikan sanan σώζω (soozoo) eli pelastaa-verbin ja sen johdannaisten kautta. Pelastuminen edellyttää yleensä uhkaa, jolta pelastutaan. Uhka voi olla konkreettinen, kuten myrsky tai sairaus, taikka abstrakti, kuten synti, Jumalan viha tai kuolema.

Parantumisen ja pelastumisen välillä vallitsee yhteys, joka selittyy synnin ja sairauden liittymisestä toisiinsa Uuden testamentin ajattelumaailmassa. Hyvin usein Jeesus julistaa ensin sairaalle synnit anteeksi ja sitten tämä paranee. Täytyy muistaa, että synti ja sairaus eivät aina seuraa toinen toistaan. Mutta sitten esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa Jeesus varoittaa parantamaansa miestä tekemästä enää syntiä, jotta hän ei uudelleen sairastuisi.

Toisinaan ihmisen omat teot vahingoittavat häntä itseään ja aiheuttavat sairastumisen. Toisinaan taas sairaus saa ihmisen toimimaan väärin omaa oloaan helpottaakseen. Tuntuu siis ihan tässä maailman ajassakin loogiselta, että synti ja sairaus voivat olla toistensa seurauksia.

Rippikoululaisille opetetaan, että synti rikkoo yhteyden toisiin ihmisiin ja Jumalaan sekä luomakuntaan. (Elämään?) Pahimmillaan myös sairaus voi tehdä näin. Olemme oppineet pelkäämään sairauksia ja sen seurauksena välttelemään toisiamme tartunnan pelossa. Vakavasti sairastunut voi kokea, että läheiset alkavat välttelemään, kenties oman avuttomuutensa ja pelkojensa vuoksi. Kivut ja kärsimys erottavat paitsi käytännössä, kun sosiaaliseen elämään ei ole voimia, myös henkisesti, kun ei koe kuuluvansa terveiden joukkoon. Sairaudet ja kärsimys voivat katkeroittaa. Saada epäilemään Jumalan olemassaoloa, ja näin erottaa myös Hänestä, joka voisi kärsivää lohduttaa.

Sairas odottaa ja toivoo paranemista.

Mutta riittääkö pelkkä sairaudesta parantuminen? Voiko olla niin, että sairaudesta seurannut synti ei automaattisesti poistu, taikka sairauden tuottama katkeruus häviä. Ehkä paranemisesta ei herääkään aina kiitollisuus.

Kuningas Hiskia ylisti parantumisensa jälkeen Jumalaa: hänenkin kiitoslaulussaan mainitaan synnit ja niistä pääseminen. Myös se, että parantumisen myötä ”se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni”. Vielä parannuttuaan hän pyytää vahvistumista, hengelleen rauhaa ja terveeksi tekemistä.
Evankeliumissa kymmenen spitaalista puhdistui tehdessään kuten Jeesus oli käskenyt. Kreikan sana katharitzoo tarkoittaa puhdistumista, myös kultillisesti ja myöskin synneistä puhdistumista. Mutta vain yhdestä Jeesuksen luo palanneesta sanotaan, että hän pelastui: soozoo. Eivätkö nuo loput yhdeksän siis parantuneet lopullisesti tai pelastuneet, kun heistä ei käytetä samaa sanaa?

Emme tietenkään tiedä, mitä nuo yhdeksän muuta myöhemmin tekivät: ylistivätkö ja kiittivätkö he Jumalaa temppelissä. Mutta ainakaan he eivät palanneet Jeesuksen luo, hänen jolla on valta parantaa ja pelastaa.

Evankeliumin viimeinen lause on mielenkiintoinen. Jeesus toteaa: ”uskosi on pelastanut sinut”, kuten hän sanoo useassa muussakin kohdassa vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaan. Artikkelissaan Niko Huttunen kääntää vastaavat kohdat: ”pelastuit, koska luotit minuun”. Luukkaan kertomuksesta UT2020 taas ilmaisee asian: ”Pelastuit, koska olet minulle uskollinen.”

Mielestäni viimeisin käännös ilmaisee sitoutumista ja riippuvaisuuden tunnustamista enemmän kuin ihmisen uskosta puhuminen, vaikka se kyseinen usko tietenkin kohdistuu Jeesukseen. Mutta niin tai näin: Vaikuttaa siltä, että nimenomaan Jeesukseen luottaminen on oleellinen asia pelastumisen kannalta. 

Toinen rippikoululaisille opetettava asia ilmaistaan usein kuvalla. Siinä ihmisen ja Jumalan välillä on kuilu, johon piirretään risti ikään kuin sillaksi, joka jälleen saattaa ihmisen ja Jumalan yhteyteen toistensa kanssa. Jeesus siis korjaa yhteyden, jonka synti on rikkonut.

Ehkäpä varsinainen parantuminen tai pelastuminen ei ole vain fyysinen tai henkinenkään tapahtuma, vaan vasta yhteyden palautuminen elämään ja kaiken elämän antajaan on. Täysin rinnoin elävä, viisas ja Jumalan tahtoa etsivä ihminen, on vapaa ja halukas ylistämään ja kiittämään Jumalaa kaikesta, mitä on elämässään saanut.

Nyt me nousemme ylistämään Jumalan suuria tekoja lausumalla yhteen ääneen uskontunnustuksen.