Markus Tirrasen saarna Savion seurakuntatalon viimeisessä jumalanpalveluksessa 21.11.2021

Joh. 5:22–29
Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 5
Jeesus sanoo:
    ”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt.
    Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan - hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.”

Saarna

”Älä käsitä väärin, en minä ole paha. Vain lainrikkojat kaipaavat synnin sovitusta”.
Tämä erään muusikon sanoitus sopii tuomiosunnuntain teemoihin. Kyseessä on erään muusikkopapin oma sävellys ja sanoitus, jonka kuulin kauan aikaa sitten hänen itse soittamanaan ja laulamanaan. Laulun säkeistöissä kerrotaan vakavista asioista, historian tapahtumista, joiden käänteissä ihmiset ovat työnsä nimissä tehneet vakavia ja hirvittäviä asioita.

Sotilas toteuttaa tehtäväänsä, jonka seurauksena kuolee ihmisiä. Hallitsija tekee päätöksiä, joiden vaikutukset ovat toisille turmiollisia. Toiminta oikeutetaan sanomalla, että tein vain työni. Tämän oli tehtäväni, en rikkonut lakia. Näin laulun sanoma etenee. Kertosäkeen viesti on sen se, että ihminen ei usein itse näe tekemäänsä vääryyttä, vaan oikeuttaa sen tavalla tai toisella sanoen: 
”Älä käsitä väärin, en minä ole paha. Vain lainrikkojat kaipaavat synnin sovitusta”.

Nykypäivän ihminen harvemmin pohtii olemassaoloaan synnin, syyllisyyden ja armahduksen käsitteiden avulla. Luterilainen Suomi ja sen kulttuurikristillisyys ovat olleet jo vuosien ajan murroksessa. Tavalliselle kansalaiselle synti ja armahdus eivät ole enää kovin ymmärrettävää kieltä. Emme elä enää luterilaisessa, vaan postluterilaisessa Suomessa. Siis luterilaisuuden jälkeisessä ajassa.

Tämä on haaste luterilaiselle kristinuskolle, jonka perusajatus on herättää syyllisyyteen ja löytää tähän anteeksianto Jeesuksessa Kristuksessa. 
Ihmiset etsivät vastauksia, mutta eivät ensisijaisesti kristinuskon piiristä. Luterilainen kulttuurikristillisyys ei enää ole itsestäänselvyys. Oikeastaan näin on ollut jo varsin pitkään. Voisi jopa sanoa, että merkitystä etsivälle ihmiselle perinteinen luterilaisuus ei edes oikein ole vaihtoehto. Esimerkkeinä tästä ovat tutkimukset, jotka kertovat alle 40 vuotiaiden kielteisistä ja karttavista reaktioista perinteistä koolle kutsuvaa kristillisyyttä kohtaan. Heidän elämäänsä ei perinteinen kristillisyys sovi.

Mikä voisi olla toimiva työkalu puhua tuomiosunnuntain vaikuttavasta viestistä: elämästä, kuolemasta, taivaasta, helvetistä ja toivosta?  Aivan ensi näkemältä voisi ainakin todeta, että nämä kaikki koskettavat ihmisyyttä. Etsivä ihminen voi löytää näihin mielekkään vastauksen kristillisyydestä.
Tuomiosunnuntai kertoo näkyvän todellisuuden päättymisestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä ihmisen tilivelasta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tähän todellisuuteen kuuluu ihmisen vapaus ja vastuu, virheet ja rangaistukset, anteeksipyyntö ja armahdus sekä toivo tulevasta. Eikö tämä olekin Ihmisyyttä konkreettisimmillaan?  Näistä puhuminen kristinuskon termein ei kuitenkaan tunnu olevan suosiossa.

Tämä on haaste koko länsimaiselle kristillisyydelle. Tämän haasteen keskellä elämme myös Keravalla. Samalla kun ihmiskunta kamppailee ilmastonmuutoksen ja pandemian keskellä, pohtii ihminen vastuutaan, tekojensa seurauksia, omaa syyllisyyttään kuluttajana sekä lastensa tulevaisuutta. Kuolema, taivas ja kadotus, ovat käytännössä siis läsnä kaikkialla, olemme kristittyjä tai emme.

Ihmisessä on kaipuu ja etsintä jotakin sellaista kohtaan, joka antaisi syvemmän tarkoituksen olemassaololle ja merkityksen omalle elämälle. On kuitenkin vaikea kaivata sellaista, josta ei ole tietoinen. Silloin kaipuu on vaikeasti sanoitettavaa, mutta ei siitä eroonkaan pääse.
Tuomiosunnuntai yhdistää tähän kaipaukseen synnin. Elämä saa syvyyttä ja merkitystä siitä, että ihminen löytää oman syyllisyytensä. Tommy Hellsten kuvailee tätä asiaa vapautumisena syyllisyyteen, joka on tärkeä ensimmäinen askel ihmisyydessä ja armon kokemuksessa. Vasta syyllisyytensä käsittävä ihminen voi vapautua syyllisyydestä anteeksiannon avulla. Silloin syyllinen ihminen löytää ristin ja rakkauden, joka vapauttaa hänet syyllisyyden taakasta. Silloin hän on tietoinen itsestään ja Jumalasta.

Syyllisyydestä vapautumiseksi tulee ymmärtää, mitä synti on. On harmillista, että synnillä on usein niin kovin omituinen leima. Käsitteenä sitä ei useinkaan oteta kovin vakavasti. Tai sitten synti on kaupallistettu mielihyvään ja nautintoon liittyen. Syntisen hyvää on kielletty nautinto, jota kannattaa tavoitella. Uskon, että toiset ovat alkaneet karttaa koko synti- käsitettä, koska sitä ei oikein ymmärretä.
Miten sinä koet syntisyytesi?  Kysymys on hyvin ajankohtainen tänään kirkkovuoden viimeisenä pyhänä. Tekstit, laulut ja rukoukset piirtävät eteemme taivaallisen näytelmän, todellisuuden, jossa synti ja armahdus ovat keskeisessä roolissa. Ei ole toista ilman toista. Ja Kristus haluaa muistuttaa meitä tänään näistä molemmista.

Ihmisinä olemme sekä syntisiä, että jumalalle kelpaavia, kuten Luther osuvasti sanoi. Syntisiä olemme ihmisyytemme tähden, Jumalalle kelpaavia Kristuksen ristinkuoleman tähden. Siksi sisimmässämme asuu ristinmuotoinen todellisuus. Pyhyys ja pahuus sisällämme ovat läsnä elämämme jokaisessa hetkessä ja niin asia tulee jatkossakin olemaan. Siksi ihmisen elämä on ristin todellisuuden muotoinen, täynnä ristiriitoja. Emme voi tätä kiistää.

Taivas ja kadotus eivät siksi ole vain tuomiopäivän, vaan tämän päivän, asioita. Taivaasta voi kyllä puhua, mutta kuka haluaa kuulla kadotuksesta? Se on kovin provosoiva todellisuus. Sitä on yritetty sanoittaa pois kristillisyydestä. Tai ainakin sitä on haluttu pehmittää.
Kadotusta ei kuitenkaan ole syytä selittää kokonaan pois. Itse ymmärrän kadotuksen seuraavalla tavalla. Jumala on rakkaus ja kaiken ylläpitävä voima. Siellä missä ei ole Jumalaa, ei ole rakkautta eikä elämää. Siellä ei ole olemassaoloa, vaan pelkkää olemattomuutta eli kadotusta.
Jumalan nimi Raamatun alkulehdillä on ”minä olen”. Siellä missä ei ole Jumalaa on tämän vastakohta. Siellä  ”ei ole mitään”. Kadotus on todella kadotusta kaikesta olevasta. Ihminen on kadoksissa itseltään, toisiltaan ja Luojaltaan. Arjen elämässä kadotus voi olla juuri tätä. Kuolema jälkeen kadotus voi olemassaoloon liittyvää olemattomuutta.

Elämä itsessään on sekä taivasta että kadotusta. Ihminen itsessään ei ole mikään pyhimys, mutta ei nyt välttämättä aina kovin pahakaan. Varmasti moni antaisi itselleen paikan taivaassa, jos valita saisi. Tällöin pyrkimyksenä on kuitenkin nähdä itsensä sellaisessa valossa, joka ei paljasta aivan kaikkea. Viimeisen tuomion kuvauksessa pysäyttävää on kuitenkin se, että tuomio on arvaamaton ja yllättävä. Tuomiovalta on yksin Kristuksella.
Itsestään varmat, jotka mielestään ovat palvelleet Herraa, ovatkin jättäneet sen tekemättä kulkemalla köyhien, alastomien, nälkäisten ja vangittujen ohitse palvelematta heitä. Heidän jumalanpalveluksensa löytyikin muualta, kuin toisten auttamisesta ja arkipäivän mahdollisuuksista olla Kristus toinen toiselle. Uskonnollisuudesta on tällöin tullut epäjumala. Toisen ihmisen hahmosta ei löytynytkään Kristuksen hahmoa.

Pelastukseen astuvat puolestaan eivät ole edes tajunneet palvelevansa Herraa. He eivät etsineet tilaisuutta olla Jumalalle kelvollisia, vaan heitä ohjasi toinen päämäärä: tehdä lähimmäisen elämästä parempaa, antaa heidän kokea itsensä rakastetuiksi ja arvokkaiksi. He siis palvelivat huomaamattaan Herraa, koska rakkaus on sanoja tärkeämpi jumalanpalvelus. 

Emme siis ole kykeneviä sanomaan omasta taivaskelpoisuudestamme yhtään mitään. Tämä on ollut itselleni kenties se kaikkein vapauttavin ja armollisin viesti. En murehdi sellaisesta, johon en itse voi vaikuttaa. Usko, pelastus ja armo ovat yksin Jumalan lahjaa. Tämän lahjan ihminen saa kasteessa osakseen.

Viimeiselle tuomiolle käymme lopulta yhdessä Kristuksen kanssa. Lausuessaan tuomion, lausuu hän samalla anteeksiannon ja armahduksen. Sitä on lahjaksi saatu armo ja rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa, Tuomiosunnuntain Herrassa.

Ihme on siinä, että juuri tällaiset syylliset ja syntiset ihmiset Jumala haluaa pelastaa. Tämän hän tekee rakkaudessaan ihmistä kohtaan. Tehtäväksemme jää etsiä Luojamme hyvää tahtoa pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, osoittaa rakkautta toisiamme kohtaan ja pitää heikompien puolta. Loppu on Jumalan kädessä.

Aivan lopuksi on syytä palauttaa mieleen Lutherin osuva esimerkki ihmisen omasta taivastietoisuudesta.

Lutherin kerrotaan sanoneen, että ikuiseen elämään päästyään huomaa kolme ihmettä. Ensinnäkin moni sellainen, jonka piti olla täällä, ei olekaan täällä. Toiseksi moni sellainen, jonka ei pitänyt olla täällä, onkin täällä.

Kolmas ihme: minäkin olen täällä.