Samuli Koivurannan saarna 20.2.2022

 ”Kuuntelemmeko, näemmekö?”  (Luuk. 8: 4-15)

Ehkäpä jollekin muullekin käy joskus niin kuin minulle välillä: Vaimoni puhuu minulle ja minä murahdan ajatuksissani vastaukseksi jotain. Sitten kun hän pyytää minua toistamaan sanomansa, joudun häpeäkseni tunnustamaan, että kuulin kyllä, että hän puhui, mutta en sitten oikeastaan kuunnellut.
Tai onko joskus jollekin käynyt niin kuin minulle toisinaan täällä kirkossa: kuulen raamatuntekstin tai saarnan, mutta ajatukset ovat aivan jossain muualla, eikä sitten kohta tiedä, mistä oli puhe? Siltä varalta, että jollakin kävi juuri äsken niin, luen evankeliumin vertauksen vielä toistamiseen. Tällä kertaa kuitenkin hiukan varioiden Uuden testamentin suomennoksen 2020 mukaan:

Jeesus esitti heille vertauksen: »Mies lähti kylvämään. Kun hän heitteli siemeniä, osa niistä putosi tien viereen. Ihmiset talloivat ne jalkoihinsa, ja taivaan linnut söivät ne. Osa siemenistä lensi kalliolle ja alkoi kasvaa siinä. Orastava vilja kuitenkin kuihtui, koska siltä puuttui kosteutta. Osa siemenistä joutui piikkipensaikkoon. Kun vilja kasvoi, kasvoivat pensaatkin ja tukahduttivat sen. Osa siemenistä päätyi kuitenkin hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.» Tämän sanottuaan Jeesus huusi: »Kuunnelkaa, jos teillä on korvat!»

Jollain tavoin Jeesus haluaa havahduttaa kuulijansa siihen, että nyt on tosi tärkeää kuunnella. On tärkeää kuunnella Jumalan sanaa, Jumalan puhetta. Jeesus haluaa varoittaa siitä, kuinka helposti me ehkä kuulemme sanan, mutta kuinka haastavaa on kuunnella sitä ja ymmärtää se.

Kehotus kuunnella ei ole tässä yhteydessä vain hälisevän ihmisjoukon hiljentämisyritys, vaan ennen kaikkea oleellinen osa Raamatun ja Jeesuksen ajan juutalaisuuden uskonkäsitystä. Jokainen juutalainen mies oli velvoitettu lausumaan aamuin ja illoin niin kutsun Shema-rukouksen: ”Kuule Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” (5. Moos. 6: 4) Jeesus muistuttaa kehotuksellaan pitämään mielessään kaiken lähtökohdan, yhden ainoan Jumalan. Jeesus muistuttaa, että on olemassa vakava vaara, että kuuntelen sieltä täältä huutavia muita jumalia ja kristuksia ja seuraan niitä yhden ainoan Jumalan, yhden ainoan Kristuksen sijaan.

Kuinka helposti tämä rukous unohtuu lentäessään tien viereen, tallaantuessaan maahan ja lintujen nokkiessa sen. Uskontokielteisyys valtaa alaa, enkä koe tarvitsevani Jumalaa mihinkään. Usko Jumalaan on aikaa vievää ylimääräistä tekemistä, joka ei kuitenkaan hyödytä ketään ja joka ainoastaan haittaa todellista elämää. Uskonnolliset ihmiset ovat kaikki lahkolaisia ja suvaitsemattomia, jotka yrittävät tyrkyttää uskoaan ja käännyttää hyväuskoisia ihmisiä. Minun jumaliani ovat sen sijaan kaikki näkyvä ja todistettava.

Entä kuinka helposti tuo rukous unohtuu, kun se päätyy kallioiseen maahan ja juurettomuus uhkaa kuihduttaa sen? Hengellisyys ja henkisyys saattavat vaikuttaa kiinnostavilta. Kahmin käsiini erilaisia hyödykkeitä ja palveluita uskontojen supermarketista kehittääkseni henkisyyttäni, saadakseni luvattua menestystä. Pian kuitenkin kiinnostus lakkaa, eikä usko kiinnity minussa mihinkään. Asiakkaana petyn uskontomarkkinoilta saamaani palveluun ja lähden etsimään muita, enemmän pikavoittoja antavia mielenkiinnon kohteita.

Tai kuinka helposti tuo rukous unohtuu, kun se päätyy ohdakkeiden sekaan. Kun usko tuntuu tärkeältä ja juuriakin on, mutta kun samanaikaisesti erilaiset huolet ja muut mielenkiinnon kohteet valtaavat minussa alaa. Elämässä tuntuu olevan näennäisesti tärkeämpiä asioita, jotka vievät aikaa uskonelämältä. On vastoinkäymisiä, surua, pelkoja maailman tilanteesta. Jumala tuntuu etäiseltä ja seurakunnassakin on nihkeää löytää omaa paikkaansa. Olen osaton uskosta.

Niin vakavalta Jeesuksen varoitus kuulostaa, että voi hyvällä syyllä jäädä kysymään, onko meillä edes mahdollisuutta kuulla, kuunnella, nähdä ja ymmärtää. Näen itsessäni vain kelvotonta maaperää. Eikö kasvuun tarvita tällöin suoranainen ihme?

Mutta olisiko juuri siksi niin, että Jeesus haluaa esittää kehotuksensa kuulemisesta puettuna vertaukseen siemenen kylvämisestä. Jeesus haluaa näyttää vertauksessaan kylvetyn siemenen ihmeen. Hän haluaa havahduttaa meitä katsomaan jotain pienen siemenen kaltaista, joka kuitenkin sisältää jotain äärettömän suurta.

Profeetan sanoin: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.”

Jeesuksen vertauksen varsinainen tähtäyspiste ei olekaan lopulta kelvottomassa maaperässä sinänsä, vaan sen ymmärtämisessä, että Jumalan sana voi tehdä ihmeen myös kelvottomassa kuulijassa. Jeesuksen kehotus kuunnella on kehotus pysähtyä kaiken pelon ja epätoivon keskellä pienen siemenen ihmeen äärelle. Se että tuosta siemenestä voi kasvaa uutta elämää, on itsessään käsittämätön ihme. Se että ihmislapsi syntyy maailmaan, on itsessään käsittämätön ihme. Se että rakkaus syntyy tämän maailman ihmisten keskelle, on itsessään käsittämätön ihme. Se, että voin ihmetellä luomakunnan äärettömyyttä ja nähdä sen hyvyyden ja mittaamattoman arvokkuuden sekä ainutkertaisuuden, on minussa syntynyt ihme, jonka voi saada aikaan lopulta vain Jumalan sana, Jeesus Kristus.

Jumalan sanan siemenen ihmeen nähdessään ja kuulleessaan en voi muuta kuin uskoa. Tarvitsen kuitenkin jatkuvaa muistutusta kuuntelemisen tärkeydestä. Siksi olemme nytkin Jumalan sanan äärellä, siksi tulemme ehtoollisen sakramentin ääreen, siksi tulemme yhdessä rukoilemaan ja tunnustamaan uskomme yhteen Jumalaan – jotta vastoin odotuksiamme rakkaus saisi kasvaa maailmassa, jotta vastoin odotuksiamme kuulemme ja näemme elämän ihmeen.