Samuli Koivurannan saarna 20.8.2023

”En edes ymmärrä, mitä teen!” (Room. 7: 14-25; Matt. 21: 28-32)

Näin elokuussa messussa kävijän korvat punoittavat. Eivät tosin välttämättä sen vuoksi, että olisimme olleet liikaa polttavassa auringonpaisteessa. Nimittäin juuri tässä kirkkovuoden kohdassa kuulemme perinteisesti sarjan Jeesuksen ankarasti varoittavia ja kritisoivia puheita ihmisille. Sen verran kovaa puhetta saamme kuulla, että herkempää hirvittää ja korviakin punoittaa.

Otetaan kaikesta huolimatta pieni kertaus: Heinä-elokuun vaihteessa kuulimme Jeesuksen Vuorisaarnassaan varoittavan, kuinka ihmiset, jotka valitsevat helpon ja vaivattoman näköisen tien, päätyvät lopulta tuhoon. Seuraavalla viikolla Jeesus kertoo niin ikään varoittavan vertauksen palvelijasta, joka ei nähnyt lainkaan vaivaa haltuunsa uskotun isännän omaisuuden eteen. Palvelijalta otettiin sen vuoksi omaisuus pois, annettiin toisille ja hänet heitettiin pimeyteen. Tästä seuraavana pyhänä kuulimme puolestaan Jeesuksen kriittisen puheen kotikaupunkinsa asukkaille siitä, kuinka vieraatkin kansat vastaanottavat Jumalan valtakunnan alttiimmin kuin valittu kansa itse. Samassa yhteydessä kerrotaan, kuinka kritiikistä raivostuneet kuulijat olivat vähällä surmata Jeesuksen.

Sarja jatkuu sitten tähän pyhään, jolloin Jeesus kertoo vastustajilleen, että koska he vastoin puheitaan eivät toimi Jumalan tahdon mukaisesti, he ovat pahempia kuin julkisyntiset. Elokuun viimeisestä pyhästä kerrottakoon sen verran etukäteen, että silloin Jeesus kutsuu vastustajiaan käärmeen poikasiksi, jotka puhuvat pahaa, koska heidän sydämensä on läpensä paha. 

Miksi Jeesus näin voimakkaasti ja jatkuvasti kritisoi kuulijoitaan? Eikö siksi, koska he eivät kerta kaikkiaan tajua itse? Ihmiset eivät ymmärrä toimivansa väärin. Jeesus näyttää kuulijoilleen heidän elämänsä todellisuuden siitä huolimatta, että he eivät välttämättä edes siedä kuulla sitä. Vasta vuosia myöhemmin, Jeesuksen maallisen elämän päätyttyä, apostoli Paavali onnistuu sanoittamaan rehellisesti tämän ihmisen todellisuuden äsken kuulemaamme ahdistuneeseen parahdukseen: ”En edes ymmärrä, mitä teen!”

Pyhän aihe ”Itsensä tutkiminen”, herättää näiden Jeesuksen puheiden jälkeen kysymyksen: Onko tuo itsensä tutkiminen edes mahdollista? Ainakin Jeesuksen vastustajat tuntuivat epäonnistuvan itsensä tutkimisessaan jatkuvasti, eivätkä Jeesuksen omat oppilaatkaan varsinaisesti olleet parhaita mahdollisia esimerkkejä itsekritiikissä.

Kuinka vaikeaa onkaan kritiikki itseään tai omaa kuplaansa kohtaan. Tiedämme, kuinka hyökkäyssodan aloittaja ei näe mitään väärää toimissaan. Hän sulkee silmänsä kaikelta järkipuheelta. Satojen tuhansien kuolema ja kärsimys eivät merkitse mitään. Hän ei ymmärrä, mitä tekee. Tai tiedämme, kuinka vaalivilppiä yrittänyt ei näe mitään väärää toimissaan vaalin tuloksen muuttamiseksi. Päinvastoin hän kokee vastoin kaikkia tosiasioita puolustavansa oikeutta ja taistelevansa totuuden puolesta. Hän ei ymmärrä, mitä tekee. Entäpä se, kun rasistisia puheita levittävä ei näe mitään syytä itsekritiikille, vain ainoastaan oikeuden sananvapauteen? Hän ei ymmärrä, mitä tekee. Tai kun viileämpänä sadepäivänä ikkunasta ulos katseleva suomalainen tuhahtelee ilmastonmuutospuheille, koska eihän hänen tekemisensä kuitenkaan mitään vaikuta suuntaan tai toiseen. Hän ei ymmärrä, mitä tekee.

Itsensä tutkiminen on melkeinpä mahdotonta. Mutta eikö olekin niin, että kauempaa, niin ajallisesti kuin paikkaan nähden, voi nähdä enemmän? On helppo nähdä historiasta ihmiskunnan sokeita pisteitä. On helppo osoittaa, kuinka rasismia on ollut jossain kauempana, vaikkapa Amerikassa. Lähelle on sen sijaan vaikea nähdä. Jos vastapuoli kritisoi toimiani, korvani lukittuvat ja alan todistelemaan, kuinka kritisoija on väärässä. Ehkäpä tämä on tuttua myös kirkollisessa elämässä ja omassa hengellisessä elämässä. Onko helppoa olla jonkun sellaisen kritisoitavana, joka edustaa erilaista hengellistä, uskonnollista tai maailmankatsomuksellista perintöä kuin minä itse? Kuinka häpeällistä olisikaan silloin tunnustaa, että olen ollut koko ajan väärässä.

Tieteessä on pitkään ymmärretty, että tarvitsemme vastapuolen kritiikin, vertaisarvioinnin. Se on jopa aivan välttämätöntä tieteen eteenpäin menemiselle. Silloin oma kupla aukaistaan ja asetetaan kritiikin alle. Anonyymi tutkija arvioi tutkimuksen esimerkiksi pyrkimällä toistamaan tutkimustulokset toisessa tutkimusympäristössä. Ehkä kuulitte, kuinka tiedemaailmassa kohistiin heinäkuussa uudenlaisen mullistavan suprajohteen syntymisestä. Uutinen osoittautui kuitenkin pian pannukakuksi, kun tehty vertaisarviointi tuolloin osoitti, että keksintö oli kaikkea muuta kuin suprajohde. Uutisen arvo oli tällöin lähinnä siinä, että vertaisarviontia tarvitaan. Tieteellinen tutkimus tai artikkeli ei ole tieteellinen, ennen kuin se vertaisarvioidaan.

Mutta mitä voisi olla uskon vertaisarviointi? Nyt joku saattaa huomauttaa, että eikö usko kuitenkin ole kiinni vain henkilöstä itsestään. Eikö usko riipu vain henkilön omastatunnosta ja henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan? 

Vaikka puhumme ”omastatunnosta”, on ymmärrettävä, että omatuntokaan ei ole varsinaisesti kenen-kään ”omaa”, kuin ehkä vain näennäisesti suomenkielessä. Omatunto englanniksi, concscience tai ruotsiksi, samvete tarkoittavat pikemminkin yhteistä tietoa. Omatunto ei ole vain mututietoa siitä, mikä minun mielestäni ja tulkintani mukaan on totta ja oikein. Pikemminkin juuri omatunto tulee asettaa toisen arvioitavaksi, jotta siitä tulisi yhteistä tietoa. Itsensä tutkiminen on toisen tutkittavaksi tulemista.

Vanhan testamentin Jobille oli käänteentekevää ymmärtää, että hän ei voi ymmärtää Jumalan tarkoituksia ja hallita niitä Jumalan lailla. Apostoli Paavalin oli puolestaan ymmärrettävä, että hän ei ymmärrä, mitä hän tekee ja miksi hän tekee väärin, vaikka tietää oikean oikeaksi. Siksi hänenkin itsensä tutkimisen tuli vaihtua Jeesuksen ja Jumalan sanan arvioitavaksi tulemiseksi.

Jeesuksen kritiikki ihmisten itseriittoisuutta ja jumalaksi asettumista kohtaan on murskaavaa. Hänen kritiikkinsä yhteiskunnan syrjiviä ja epäoikeudenmukaisia rakenteita kohtaan on ankara. Ehkä me valtaa haluavat saatamme pyrkiä asettamaan Jeesuksen asianajaksemme, mutta siihen hän ei suostu. Jeesus asettuu ainoastaan ja vain syntisten ja marginaalissa olevien puolustajaksi. Armo annetaan syntisille. Syntiset ovat kelvollisia tulemaan Jumalan valtakuntaan, koska he ymmärtävät, etteivät he ymmärrä, mitä tekevät ja tarvitsevat siksi Jumalaa.

Kun tiedostaa syntisyytensä, joutuu myös asettamaan omat tottumuksensa ja perinteensä kyseenalaiseksi. Se, että joskus ennen laulettiin vilpittömästi ”Mustaa Saaraa”, on ollut hyväksyttyä joskus. Se aika on kuitenkin jäänyt taakse. Nyt katselemme tätä perinnettä toisin silmin ja ymmärrämme, että silloinkaan ei kyetty ymmärtämään. Olemme kasvaneet siitä ajasta eteenpäin. Samalla tavoin joudumme arvioimaan myös nykyhetkeämme, asettamaan sen Jeesuksen ja Jumalan sanan valoon arvioitavaksi yhä uudelleen. Joudumme turvautumaan armoon ja uudistumaan jälleen yhä enemmän Kristuksen muotoiseksi.