Samuli Koivurannan 23.8.2020

”Pakko vai suositus?” (Room. 7: 14-25; Matt. 21: 28-32)

”Onks aivan pakko?” Ne meistä, ketkä ovat olleet elämässään tekemisissä teinien kanssa, ovat tuskin voineet välttyä kuulemasta nuoren suusta tätä kysymystä. Onko pakko tehdä annetun ohjeen mukaisesti vai voisiko tuolta pakolta ehkä välttyä? Olisi mahdollisesti tärkeämpääkin tekemistä. ”Enkö voi tehdä, niin kuin itse haluan?” Tai sitten kuulet korkeintaan: ”Joo, joo, ihan kohta!”
Tiedämme toisaalta, että pakon välttäminen ei ole vain nuorten juttu. Viime viikkoina yhteiskunnassamme ja oikeastaan koko maailmassa on paljon pohdittu sitä, mikä on välttämätöntä meidän hyvinvointimme kannalta. Onko välttämätöntä olla ”pakko” vai riittäisikö vain ”suositus”?
Vapaassa yhteiskunnassa pakkotoimia ymmärrettävästi vältetään. Ihanteena ainakin länsimaisessa demokratiassa kai pitäisi olla, että ihmisen itsemääräämisoikeus olisi mahdollisimman suuri. Rajoittamistoimien tulisi olla vähäisiä, jos niitä mieluiten ei tulisi olla ollenkaan. Tulisi luottaa ihmisen tahtoon ja kykyyn hoitaa asiansa järkevästi, parhaalla mahdollisella tavalla. Lasten ja myös nuorten elämää joudutaan toki jossain määrin rajoittamaan enemmän, mutta täysi-ikäisten toimien pitäisi olla kypsiä ja harkittuja.

Pitäisi. Vuosituhansien käytännön kokemus sanoo, että täysin rajoittamaton elämä täällä maailmassa ei ole juurikaan onnistunut, vaikka sitä ehkä toisinaan on eri tavoin yritettykin. Jeesuksen esittämä vertaus ja toisaalta apostoli Paavalin pohdinnatkin viittaavat osin tähän käytännön kokemukseen. 

Yhteiskuntien on ollut välttämätöntä määrätä jonkin verran itsemääräämisoikeutta rajaavia lakeja, jotta ihmisten yhteiselo edes tyydyttävästi onnistuisi. Lailla yhteiskunta yhtäältä hillitsee pahuuden erilaisia ilmenemismuotoja ja toisaalta pyrkii tasaamaan yhteistä hyvää, jotta heikot ja vähäosaiset tulisivat ihmisten itsekkyydestä huolimatta edes kohtuullisesti hoidetuksi. Jatkuvasti yhteiskunnassa käydään keskustelua siitä, mitkä rajoittamistoimet ovat välttämättömiä tai tarpeellisia. Selvittäisiinkö pakon sijasta ennemminkin suosituksilla, joita sitten ihmiset harkintansa mukaan toteuttaisivat? 

Pienellä pakolla ainakin jotkut yhteiskunnat joka tapauksessa onnistuvat suojelemaan ihmisiä ja turvaamaan heille kohtuulliset elämisen puitteet. Täällä Suomessa tässä on onnistuttu ehkä kohtuullisen hyvin, monissa maailman maissa vallitsee ehkä enemmän ”villin lännen tai villin idän laki”. Mutta voimmeko mekään sanoa olevamme onnistuneita toimimaan kaikessa hyvin ja oikein? Onko korkea koulutustaso ja vakaa yhteiskunta tehnyt meistä lopulta järkeviä ja viisaita toimimaan kypsästi ja harkitusti – suositusten mukaisesti?

Voinko luottaa järkevyyteeni ja tahtooni? Apostoli Paavali kuulostaa olevan aika pessimistinen omaan kykyynsä toimia järkevästi: ”Sitä hyvää mitä tahdon, en tee, sitä pahaa, mitä en tahdo, teen.” Hän tietää kyllä, miten olisi hyvä toimia, jotta oikeus ja hyvä toteutuisi, mutta sitten peilin eteen pysähtyessään hän näkee jotain aivan muuta. Mitä siis minä näen, kun katson rehellisesti elämääni?

Tiedän, että pandemian torjunnassa tarvitaan jokaisen vastuullisuutta. Silti saatan ajatella, että tuskinpa se minun kohdalleni sattuu. Huonoa tuuriahan se olisi. Ja onhan ensisijaista, että oma mukavuuteni ei kärsi liikaa hankalista rajoituksista. Tai tiedän, että maapallon jäätiköt ja ikiroudan alueet sulavat jo peruuttamattomasti, sademetsät ja muut hiilinielut palavat kovaa vauhtia loppuun ja maapallon meret täyttyvät muovista. Silti uskottelen itselleni, että toimin jo riittävästi, ainakin hiukan enemmän kuin suuri osa ihmisistä ja vähintäänkin laillisesti. Tai tiedän, että ihmisarvon määrittäminen ihonvärin, vakaumuksen tai vaikkapa seksuaalisen suuntautumisen suhteen on väärin. Silti tuen asenteillani rakenteita, jotka asettavat ihmiset epätasa-arvoon. Pahimmillaan turvaudun vieläpä vaihtoehtoisiin totuuksiin, jotta voisin pönkittää helpommin omia luutuneita asenteitani.
Kuten Paavali, joudun huomaamaan, että tieto, järkevyys ja hyvä tahto eivät vielä takaa sitä, että ajattelisin muita ennen itseäni. Kun haluan varmistaa oman hyvinvointini ja muut etuuteni, tulen samalla kääntäneeksi selkäni lähimmäisille ja Jumalalle. Minua hallitsee jokin toinen laki kuin se, minkä kyllä tiedän oikeaksi ja rakkauden mukaiseksi.

Pakot ja suositukset eivät itsessään anna ihmiselle mitään. Ne rajoittavat, vievät jotain pois, tekevät elämästä ainakin omasta mielestäni hankalaa. Jumalan sanan kuuloon tulleelle ne kuitenkin kertovat siitä, että omat yritykseni välittää toisista ihmisistä ovat täysin puolitiessään. Ne kertovat siitä, että uskoni ja luottamukseni Jumalaan on heikko. Luotan enemmän itseeni. Taaksepäin katsoessani näen tekeväni jatkuvia kompromisseja Jumalan hyvän tahdon toteutumisen eteen.

Itsensä totuudellinen tutkiminen on epämukavaa ja sitä tekisi mieli vältellä. Haluan uskotella itselleni ja Jumalalle, että ”joo, joo ihan kohta”. Sisimmässäni piilee kuitenkin haluttomuus hyvään ja pelko siitä, että joku sen voisi huomata. Jumalan oikeudenmukainen ankaruus ja viha ovat olemassa, vaikka yrittäisin kuinka löytää perusteita niiden olemattomuudelle.

Juuri tämän vuoksi publikaanin, porton tai minkä tahansa muun julkisyntisen, elämän pohjamutiin joutuneen ja omia tekoja kauhistuvan asemaan joutuminen on Jeesuksen mukaan jopa parempi kuin se, että uskottelen itselleni toimivani suurin piirtein oikein, mutta en sitten kuitenkaan tee lähellekään siten kuin pitäisi.

Jeesus haluaa rohkaista meitä hylkäämään itsepetoksemme ja purkamaan huonosti rakentamamme kulissit. Hän haluaa rohkaista tunnustamaan, että todellisuudessa olen itsekäs ja haluton toimimaan lähimmäisen parhaaksi ja Jumalan tahdon toteutumiseksi. Tunnustamaan, että tarvitsen Jeesusta, jotta voisin tehdä lähimmäiselle sitä, minkä tiedän olevan oikein ja minkä haluaisin myös itselleni tehtävän. Jeesuksella on annettavanaan meille paljon enemmän kuin vain pakko ja suositus – nimittäin koko Jumalan rakkaus. 

Samuli Koivuranta, kasvokuva.

Ota yhteyttä

rippikoulutyön pappi
PL 134
04201 Kerava

Olen seurakuntalainen ja pappi. Työssäni toimin normaalien papin tehtävien lisäksi rippikoulutyön kokonaisuudesta vastaavana pappina. Minua lähellä on monenlaisen seurakunnan yhteisesti toimittama yhteinen messu.

Perhe-elämä, liikunta ja musiikin harrastaminen pitävät jalat tarpeellisesti maan pinnalla.