Samuli Koivurannan saarna 24.12.2020

Kuiluja välillämme (Luuk. 2: 1-14)

Muistatko vielä sen joulukirkon, kun laulettiin kylki kyljessä Enkeli taivaan -virttä kovaan ääneen täyteen pakatussa kirkossa? Ääni väristen, roska silmässä ja iho kananlihalla, kun tunne lämpimästä läheisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta valtasi mielen. Tuntui kuin koko koolla ollut seurakunta ja tai-vaan enkelitkin olisivat olleet yhtä.

Niin vai oliko se vain vanha tapa, perinne, jonkinlainen pinta, kulissi, jota muodon vuoksi noudatettiin? Tunne oli ehkä lämmin ja läheinen, mutta riittikö se tekemään tuosta hetkestä todella merkityksellisen? Olinkohan sittenkään täydestä sydämestäni mukana?

Muistikuvat entisisistä jouluista saattavat vaikuttaa tässä hetkessä etäisiltä. Onko tosiaan ollut aika, jolloin kättelimme ja halasimme toisiamme lämpimästi, kun kymmenet ja sadat ihmiset kokoontuivat yhteen, kun ei tarvinnut pitää sosiaalista etäisyyttä, kun saatoimme aerosoleja pelkäämättä laulaa suurella joukolla? Joulun perinteet ovat tällä hetkellä kovin erilaisia ja vanhat tavat uudelleen arvioitavina.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että juuri kuulemamme joulun evankeliumi muistuttaa enemmän tämän päivän tilannetta kuin sitä aikaisempaa? Ainakin evankeliumin päähenkilöt tuntuvat olevan etäällä toisista ihmisistä: Viimeisillään raskaana oleva Maria ja hänen sulhasensa Joosef sijoitetaan eläinsuojaan erilleen muista, omaan kuplaansa, koska muualla ei ole tarpeeksi tilaa. Paimenet lam-paidensa vieressä ovat työssään avaralla kedolla turvavälit huomioiden ja toivoen, että mahdolliset rosvot ja petoeläimetkin pitäisivät pimeässä yössä etäisyyttä.

Etäisyys ihmisten välillä ei sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Erilleen joutumista, eristäytymistä ja yksinäisyyttä on ollut ilman pandemia-aikaakin. Toisinaan se on saattanut olla vapaaehtoista, mutta aika usein myös tahdosta riippumatonta. Kaipaus saada osakseen rakkautta, toive tulla lähelle toista ja tuntea itsensä hyväksytyksi ei läheskään aina toteudu vaikka sitä kuinka tarvitsisin. Joulun juhla yhteen tulemisen aikana saattaa jopa korostaa tätä tunnetta erilleen joutumisesta – tänä jouluna poikkeuksellisella tavalla.

Mutta onko ongelma silti varsinaisesti fyysisessä etäisyydessämme toisiimme? Lähellä olevakin voi tuntua etäiseltä, kun ajatuksemme eivät kohtaa. Eikö kipeämpää lopulta ole se, kun katsomme ohi, kun puhumme ohi, kun emme ymmärrä ja kohtaa toisiamme?

Musiikki, A. Tykki/AH Haapasalo: Puhu äänellä, jonka kuulen (NSV 46)

Ensimmäisenä jouluyönä taivaan ja maan väli rikkoutui. Raamatun puhuma taivas, Jumalan taivas enkeleineen tuli lähelle, kuilu ihmisen ja Jumalan välillä ylitettiin. Puhuuko siis Jumala nyt äänellä, jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän?

Tunne siitä, että on eksyksissä toisen suhteen, että ei pääse pintaa syvemmälle – lähelle toista – saattaa olla tuttu paitsi ihmissuhteistamme myös suhteestamme Jumalaan. Jos kahden ihmisen välinen kommunikaatio on vaarassa epäonnistua, kuinka paljon vaikeampaa se sitten on Jumalan ja ihmisen välillä. Kannattaako jotain näin syvälle menevää salaisuutta edes yrittää ymmärtää?

Suomenruotsalainen toimittaja ja kirjailija Mark Levengood kertoi muutamia vuosia sitten television keskusteluohjelmassa valittaneensa kerran papille, kuinka koki olevansa mielestään hyvin pinnallinen ihminen. Levengoodia puhutteli papin vastaus. Pappi nimittäin muistutti, että Jumala loi myös pintaa.

Myös pinta on Jumalan luoma ja juuri tuohon pintaan – ja pinnallisuuteen – Jumala syntyy, tulee puhuttelemaan ihmistä. Jumala tulee pieneksi lapseksi, avuttomaksi ja heikoksi, tarvitsevaksi, jollaisena jokainen meistä on ollut.

Muisto joulusta saattaa olla jonkun mielestä pinnallinen kulissi, perinne, jota noudatetaan muodon vuoksi. Samalla se on kuitenkin myös pyhä salaisuus, jossa ja jonka kautta Jumala lähestyy sinua, puhuu sinulle. Joulun juhla on enemmän kuin ymmärrettäviä sanoja. Se on Jumalan sanan tulemista näkyväksi ja käsinkosketeltavaksi, sakramentiksi.

Jouluyön messussa ehtoollisen leipä ja viini ovat se näkyvä ”pinta”, johon Jumala laskeutuu ja jossa Kristus näkyy meille. Olemme tällä hetkellä etäällä toisistamme, kaipaamme läheisyyttä ja lähelle tulemista. Mutta joulun juhla on silti olemassa, toivo läheisyydestä on siitä huolimatta tullut näkyville. Se muistuttaa meitä siitä, että kuilut ylittävä Rakkaus on läsnä, vaikka en sitä ymmärtäisikään. Kuilut ylittävä Rakkaus ja Anteeksianto avaa meille läheisyyden toisiimme myös etäällä ollessamme.

Ota yhteyttä

rippikoulutyön pappi
PL 134
04201 Kerava

Olen seurakuntalainen ja pappi. Työssäni toimin normaalien papin tehtävien lisäksi rippikoulutyön kokonaisuudesta vastaavana pappina. Minua lähellä on monenlaisen seurakunnan yhteisesti toimittama yhteinen messu.

Perhe-elämä, liikunta ja musiikin harrastaminen pitävät jalat tarpeellisesti maan pinnalla.