Samuli Koivurannan saarna 27.9.2020

”Minä uskon!” (Joh. 11: 25-45)

”Minä uskon!” Näin sanomme pian yhteen ääneen uskontunnustusta lausuessamme. Samoin sanoin tunnustivat uskonsa päivän raamatunteksteissä Martta, Paavali ja tavallaan myös Job. Samoin sanoin ovat lausuneet vuosisadat ja -tuhannet uskovat ympäri maailman: ”Minä uskon”.

Jo vanhan kirkon ajoilla uskon tunnustaminen liittyi erityisesti kasteeseen. Kasteen yhteydessä uskon tunnustivat kastettavan kummit tai sitten kastettava itse. Samaan kasteessa uskon tunnustamiseen liittyy myös rippikoulun päätteeksi konfirmaatiossa lausuttava uskontunnustus. Ja samaan kasteeseen liittyen tunnustamme uskomme joka sunnuntai: ”Minä uskon”.

Uskoa tunnustaessaan kastettava, konfirmoitava tai messuun osallistuva seurakunnan jäsen liittyy isoihin asioihin. Isoin ja kristillisen uskon kannalta perustavin lienee se, että ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, [--- joka] nousi kolmantena päivän kuolleista”. Uskon siis ruumiillisesti kuolleista heränneeseen Jeesukseen. Olemme vahvasti pääsiäisuskoon liittyvä Kristuksen kirkko.

Parina vuotena rippikoulunsa käyneiltä nuorilta on pyydetty tekemään rippikoulunsa päätteeksi kaikkia Suomen luterilaisen kirkon rippikouluja koskeva itsearviointi. Omalla kännykällä nimettömästi tehtävässä kyselyssä pyydetään arviomaan omasta näkökulmasta lukuisia erilaisia väitteitä koskien rippikoulun puitteita ja sisältöjä. Oman huomioni on kiinnittänyt, että kaikista arvioinnin väitteistä matalimman keskiarvon on saanut nimenomaan väite ”Uskon, että Jeesus on noussut kuolleista”. Matala keskiarvo ei ole vain Keravan seurakunnan nuorilla, vaan kaikkialla Suomessa.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko rippikoulun opetus ehkä huonoa? Vai onko syy siinä, että nuoret vain rehellisesti kertovat sen, mitä kotona ja koulussa on opetettu? Onhan järjen ja tieteellisen ymmärryksen vastaista ajatella, että ihminen kuoltuaan nousisi eloon. Vai olisiko kyse ehkä jonkinlaisesta opinvastaisuudesta, siitä, että ”en halua uskoa niin kuin kirkko opettaa”? Uskonnot ja uskovaiset ovat epäilyttäviä. Tai ehkäpä nuoria ei vain kiinnosta. Ajatellaan, että kuolema ja ylösnousemus eivät liity millään relevantilla tavalla elämääni. Nuori on omassa ajattelussaan haavoittumaton, eikä vaikkapa vaarallinen pandemiakaan välttämättä ajattelua muuksi muuta. Miksi siis pitäisi kuolleista heräämisestäkään mitään aja-tella?

Mutta ennen kuin kovin paljon ehdimme arvostella nuorten uskoa, on hyvä huomata, että eipä ollut evankeliumin surun ja järkytyksen keskellä elävän Martankaan uskon tunnustaminen mikään helppo juttu.

Aluksi kuulostaa siltä, että Martta ajattelee Jeesuksen olevan ikään kuin taitava parantaja, eräänlainen lääkäri, joka tietää, miten kuolemaan johtavat sairaudet voi parantaa. ”Jos olisit ollut täällä, ei veljeni olisi kuollut”, sanoo Martta. Kunhan siis ei ehdi kuolla, niin Jeesus voi pidentää elinaikaa. Kuoleman tultua hyöty Jeesuksesta loppuu. Martta siis uskoo järkeensä, tietoon ja tieteelliseen ymmärrykseen.

Kun sitten Jeesus kertoo Lasaruksen nousevan kuolleista, Martta myöntyy tunnustamaan uskonsa oppimaansa opinkappaleeseen: ”Niin, tiedän kyllä, että veljeni nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Näin siis uskonnossa ja sen opissa sanotaan ja Martta tietää tämän. Tähän hän haluaa uskoa.

Mutta ei Jeesus tähänkään tyydy. ”Ei riitä, Martta, että uskot järkeesi ja tietoosi tai uskontoon ja sen oppiin”, Jeesus sanoo, ”kysyn nyt uskoasi minuun, Jeesukseen.” ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Kristus kysyy siis tänään uskoamme häneen itseensä. Kristus on hän, johon uskontunnustuksessa tunnustaudumme, ei järkeemme tai tietoomme tai uskontomme oppiin tai laudaturiin uskonnon ylioppilaskirjoituksissa. Sen sijaan uskomme Jeesukseen ylösnousemuksena ja elämänä. Kristus on yhtä aikaa uskon kohde ja sisältö.

Uskoa ei siis voi ripustaa lainkaan omaan päättelykykyymme ja voimiimme, vaan usko on tämän sijaan yksinkertaisesti vastaus sille, mitä kuulemme Kristuksen meille puhuvan. Martti Luther selittää tätä Vähä katekismuksessa seuraavaan tapaan: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” Erikoista kyllä, Lutherin voisi kuulla tässä melkeinpä sanovan: ”Uskon, että en voi uskoa.”

Sain viime viikonloppuna olla vierailemassa Turun saaristossa sijaitsevassa Rymättylän keski-aikaisessa kivikirkossa. Minut pysähdytti siellä ehkä täällä Keravalla outo näky, kuinka yli viisisataa vuotta ruttoepidemioineen, nälänhätineen, sota-aikoineen ja muine koettelemusten aikoineen nähnyt kirkko kohosi satojen hautojen keskeltä. Osa haudoista oli aivan kirkon kivijalan juuressa, ei välttämättä siisteissä harkituissa riveissä, vaan sinne tänne laitetuissa, mikä missäkin tilanteessa oli sattunut olemaan tarkoituksenmukaisinta.

Jollain tavoin tuossa paikassa kosketti erityisesti se, kuinka kirkko oli sijoitettuna aivan käsin kosketeltavasti nimenomaan kuoleman ja surun keskelle. Kristus itse oli tullut läsnäolevaksi kaiken suremisen ja rajallisuuden keskelle. Siinä hän kärsii, ahdistuu, järkyttyy, liikuttuu, itkee ja lopulta myös kuolee kanssamme.

Rajallinen elämä ja murentuva kehomme on ehkä kuin hauras saviastia, joka hetkessä, tipahtaessaan lattialle särkyy, eikä sitä voi enää korjata ennalleen. Rajallisen elämän keskellä nahka menee riekaleiksi ja ruumiin liha riistetään meiltä irti. Järki ja tieto eivät liioin auta, ei tietämys uskonnosta. Olemme ahtaalla, neuvottomia, vainottuja ja maahan lyötyjä.

Silti juuri meidän keskellämme on kuoleman voittanut elävä Kristus, hän jolla on viimeinen sana maan päällä. Hänelle Martta sanoi: ”Minä uskon”. Hänelle myös me vastaamme tämän murentuvan elämän keskellä omalta osaltamme: ”Minä uskon!”

Samuli Koivurannan kasvokuva.

Ota yhteyttä

rippikoulutyön pappi
PL 134
04201 Kerava

Olen seurakuntalainen ja pappi. Työssäni toimin normaalien papin tehtävien lisäksi rippikoulutyön kokonaisuudesta vastaavana pappina. Minua lähellä on monenlaisen seurakunnan yhteisesti toimittama yhteinen messu.

Perhe-elämä, liikunta ja musiikin harrastaminen pitävät jalat tarpeellisesti maan pinnalla.