Samuli Koivurannan saarna 3.11.2019

 

Näkyvä usko (Matt. 22: 1-14)

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen pohti pari viikkoa sitten Facebook-sivullaan sitä, miten suomalaisessa yhteiskunnassa kristillinen usko näkyy. Piispan mukaan ”suomalainen ilmaisee uskoaan maltillisesti. Omasta uskosta ei ole tapana elämöidä”. Kristillinen usko on usein jotain sisällä olevaa, henkilökohtaista ja toisaalta niin kiinteä osa kulttuuriamme, että se jää helposti näkymättömiin. Jonkinlaisena suomalaisen kulttuurin ihanteena on saatettukin alkaa tämän vuoksi pitää niin kutsuttua ”maltillista kristillisyyttä” tai ”matalan profiilin kristillisyyttä”.

Piispan mukaan ongelmalliseksi tällaisen Suomessa tyypillisen ”maltillisen kristityn” malli tulee, jos se edellyttää ajatuksen siitä, ettei uskonto saisi näkyä tai vaikuttaa millään tavoin julkisessa tai yksilön elämässä. Esimerkiksi hän ottaa erään Suomesta Iraniin pakkopalautetun turvapaikan hakijan kohtalon. Viranomaiset katsoivat Suomessa kristityksi kääntyneen iranilaisen miehen voivan elää Iranin islamilaisessa tasavallassa ”maltillista kristityn elämää” eli hänet voitiin palauttaa takaisin maahansa, kunhan vain pitää uskonsa suomalaiseen tapaan omana tietonaan. Aivan näin tämä ei tuntunut toimivan. Palauttamisen jälkeen yhteydenotot tuohon iranilaisten viranomaisten käsiin joutuneeseen mieheen eivät enää tuottaneet tulosta.

Tämän päivän raamatunteksteissä puhutaan Jumalan lähettiläistä, henkilöistä, joilla on tehtävänään välittää sanomaa Jumalasta ja hänen valtakunnastaan, henkilöistä, joiden tehtävänä on osoittaa tietä taivaaseen, hääjuhliin, kuten Jeesuksen vertauksessa asiasta puhutaan. Millä tavalla piispan kuvailema ”maltillinen kristitty” sopisi kuvaan lähettiläästä, jonka tulee astua esiin sopivaan tai sopimattomaan aikaan, jonka tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa? Rauhanomaisesti ajateltunakaan kovin näkymätöntä tai piilossa olevaa tuo lähettiläänä toimiminen ei kuulostaisi olevan. Ainakaan lähettilään ei tule pitää uskoa omana tietonaan.

Joku voisi tietysti tulkita, että Jumalan lähettiläällä tarkoitetaan tässä pappia eli palkattua työntekijää, joka on velvoitettu julistamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan. Luterilaiseen ajattelutapaan tällainen tulkinta sopii kuitenkin huonosti. Vaikka papilla on luterilaisessa kirkossakin tietyt erityistehtävät, kuten vaikkapa saarnaaminen ja messun johtaminen, se ei tarkoita sitä, että muut seurakuntalaiset ovat vain passiivisia ja hiljaisia ”matalan profiilin kristittyjä”. Päinvastoin kirkossamme on aina lähdetty liikkeelle siitä, että jokainen kastettu kristitty on pappi, diakoni ja lähetystyöntekijä omalla paikallaan, kirkon edustaja – siis Jeesuksen lähettiläs.

Näitä päivän raamatuntekstejä emme siis voi ulkoistaa vain uskon ammattilaisille, ei pelkästään seurakunnan tai kristillisten järjestöjen työntekijöille tai kaukomailla työtään tekeville nimikkoläheteille, ei sen enempää pelkästään seurakunnan luottamushenkilöille tai muille aktiivisesti vapaaehtoistyössä oleville. Ne koskevat jokaista kastettua kristittyä, pienistä lapsista aikuisiin. 

Jeesuksen vertauksessa kuninkaan pojan häistä kutsu ei ole näkymätön, omana asiana pidettävä tieto. Päinvastoin koko vertauksen pääajatus on siinä, että sanoma on välitettävä kaikille ihmisille, kaikkialle, keskelle elävää elämää. Tässä onkin sitten toinen suomalaisen kulttuurin läpäisemälle Jeesuksen lähettiläälle tuleva haaste. Paitsi että kristittynä en voi pitää uskoa omana asianani, en voi myöskään valikoida sitä, kelle tuon viestin annan.

Kirkko ei voi olla suljettu, eikä kristillinen sanoma evätty sen vuoksi, että sanoman vastaanottaja ei ehkä ymmärrä minun kieltäni ja ajatuksiani, tai sen vuoksi ettei hän osaa paikallisia tapoja. Kirkko ei ole suljettu, eikä kristillinen sanoma evätty sen vuoksi, että ihminen on köyhä tai hänet on pakotettu kerjäämään. Kirkko ei ole suljettu, eikä kristillinen sanoma evätty sen vuoksi, että ihminen on liian pieni, ääntä pitävä vauva tai taaperoikäinen lapsi tai että hän on muuten vaan hermoille käyvä ärsyttävä teini. Kirkko ei ole suljettu, eikä kristillinen sanoma evätty sen vuoksi, että jonkun poliittiset tai vakaumukselliset mielipiteet eivät sovi omiini tai en muuten vain tykkää hänestä. Sanoma on tarkoitettu kaikille, lapsista vanhuksiin, eikä meillä kellään ole valtaa rajata kutsuttuja, vaikka se kuinka sitten ärsyttäisikin.

Kun kristillinen usko ensimmäisinä vuosisatoina levisi ensin Välimeren maissa, se tunnettiin ja tiedettiin ja se näkyi myös ulospäin. Aina tuosta Jeesuksen sanoman opillisesta sisällöstä ei ehkä ymmärretty kaikkia yksityiskohtia, mutta se tiedettiin, että Jeesuksen lähettiläät pitivät erityistä huolta pienimmistä ja heikom-mista. Haluttiin pitää huolta vieraista ja muukalaisista, lapsilla oli erityinen arvonsa, köyhistä ja sairaista pidettiin huolta. Heidät oli toivotettu tervetulleiksi hääjuhla-aterialle, ehtoollisen yhteyteen. He olivat kirkossa jo olemassaolollaan näkyviä merkkejä kristillisestä rakkaudesta. Tämä ei jäänyt piiloon tai näkymättömiin keneltäkään, ei edes paatuneimmalta jumalankieltäjältä.

Usko ja Jeesuksen lähettilään sanoma on siis näkyvä. Se ei voi jäädä piiloon. Silti se, mikä uskosta näkyy, ei ole sitä, mikä on omaa nokkeluuttani, taitoani ja voimaani. Lapsi, syrjitty, köyhä, heikko tai sairas ei voi pukea päälleen omatekoista juhla-asua. Sen sijaan he pukevat päälleen Kristuksen ja tekevät näin Kristuksen tekemiä rakkauden tekoja. Nämä asut ja teot ovat niitä, jotka todella näkyvät ja vaikuttavat.

Meidän jokaisen tehtävänä on näyttää tietä kohti taivasta omalla paikallamme: kodin keskellä, arjen to-reilla ja kadun kulmissa, antaa suojaa toisille ja hyväksyä tähän rakkauden yhteyteen myös heidät, jotka jäävät helposti jalkoihin. Silloin teemme Jumalan lähettilään työtä, Jumalan itsensä meissä tekemää työtä, joka näkyy kaikkialle.

 

Kuva pappi Samuli Koivurannan kasvoista.