Saarna pyhäinpäivän iltakirkossa

”Lähellä taivasta” (Matt. 5: 1–12)

Kuulimme Jeesuksen nousevan opetuslastensa kanssa vuorelle. Siitähän tuo Jeesuksen kuuluisin puhe on saanut nimensäkin eli ”Vuorisaarna”. Jeesus ei pidä tätä saarnaansa Matteuksen evankeliumissa vuorella vain sattumalta. Vuorella on nimittäin Raamatun maailmassa iso symbolinen merkitys. Jo Vanhan testamentin ajoista lähtien Jumala on kohdattu usein juuri vuorella. Vuoren huippu on lähempänä taivasta ja siksi erityinen paikka kohdata myös ikuisuus, kohdata Jumala.

Ja tokihan näitä ikuisuuden kohtaamisen paikkoja voi olla muitakin. Ehkä olet tämän itsekin kokenut. Paikassa, jossa äärettömyys on jollain tavoin nähtävissä ja aistittavissa ja jossa ihmisen pienuus ja rajallisuus ovat koettavissa, on ikuisuus jollain salatulla tavalla läsnä. Vanhat kelttikristityt puhuivat ”ohuista paikoista”. Tällaisia ohuita paikkoja saattoi olla vaikkapa meren ja vesien rannoilla tai metsissä. Ja tietysti myös kirkot ja hautausmaat ovat kautta aikojen olleet paikkoja, joissa taivas tuntuu erityisen lähellä olevalta. Kirkoissa myös musiikki, kuvataide ja kynttilät puhuvat ”ikuisuuden kieltä”.

Tänä iltana olemme erityisellä tavalla lähellä taivasta, kun muistamme meille rakkaita poisnukkuneita läheisiämme. Voin aavistaa, että hän, jota nyt muistat, on vahvasti läsnä ajatuksissasi. Ei ole epätavallista, että mielessä on hyvin elävä, hyvin kirkas kuva edesmenneestä rakkaasta ihmisestä, hänen olemuksestaan, hänen äänestään, hänen katseestaan. Ehkä ihollasi on muisto hänen ihonsa lämmöstäkin, olet mahdollisesti tuntenut hänen sydämensä sykkeen. Tällainen kuva voi olla erityisen vahvana varsinkin kun kuolemasta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta yhtä lailla vielä vuosienkin päästä. Se kertoo, että välillämme on ollut vahva yhteys, ystävyyden ja rakkauden yhteys.

Varsinkin itäisessä Suomessa, ehkä myös muuallakin, on pidetty aivan luonnollisena mennä haudalle juttelemaan poisnukkuneen rakkaan kanssa. On jopa viety ruokia ja juomia, on vietetty aikaa ”lähellä taivasta”, kuolleiden rinnalla, heidän läsnä ollessaan. Kyse ei ole tällöin ollut mistään tuon puoleiseen yhteyden ottamisesta, yliluonnollisen tiedon hankkimisesta tai jonkinlaisen populaarikulttuuriin kuuluvan jännityksen hakemisesta. Sen sijaan on ymmärretty, että Jumalan taivas, ikuisuus on lähellä meitä ja osa meitä, vaikkakin rajan takana.

Kirkon elämässä tämä on sanoitettu puhumalla kahdesta olemassa olevasta seurakunnasta, nimittäin matkalla olevasta eli taistelevasta seurakunnasta ja perille päässeistä eli riemuitsevasta seurakunnasta. On olemassa ensinnäkin se seurakunta, joka elää tämän maailman rajojen keskellä, seurakunta, joka saa kohdata paitsi iloja ja elämän moninaisia lahjoja, mutta joka joutuu kohtaamaan myös menetyksiä ja surua. Toisaalta on olemassa myös se seurakunta, joka koostuu perille päässeistä pyhistä, heistä, jotka saavat jo olla osallisia ikuisesta ilosta ja riemusta.

Näissä kahdessa seurakunnassa ei ole kyse vain ajallisesti peräkkäisistä tapahtumista, vaan myös samassa hetkessä, ajan ja ikuisuuden läpäisevässä hetkessä tapahtuvasta kahdesta seurakunnasta. Evankeliumissakin Jeesuksen esille tuomat autuaat eli onnelliset ovat heitä, jotka ovat läsnä niin menneessä, nykyhetkessä kuin tulevassakin. Onnellisia voivat olla siksi myös he, jotka ovat niin monin tavoin kärsineet ja murehtineet tässä elämässä. Samasta tulevan muistamisesta on kyse myös illan vanhantestamentin tekstissä. Tuleva ilo ja riemu voivat olla läsnä myös nykyhetkessä, kaiken ikävän ja epätoivonkin keskellä.

Tässä kirkossa, tässä seurakunnassa meitä on monta, joita menetys ja suru ovat koskettaneet reilun vuoden aikana. Surusta ja ikävästä on tullut matkallesi matkakumppani, kuten tavataan sanoa. Suru ja ikävä ovat matkakumppani, jota et ehkä olisi halunnut vierellesi. Se tuli pyytämättä ja lupaa kysymättä. Silti tuo matkakumppani on tärkeä, se nimittäin kertoo, että sinä olet rakastanut, että olet välittänyt. Se kertoo sinulle, että surussasi olet aito ja todellinen, oma itsesi, sellainen, jollainen saat olla. Tämä matkakumppanisi on vierelläsi myös silloin kun toivoisit olevasi yksin.

Haluaisin sinun kuitenkin huomaavan, että tuo suru ja ikävä eivät ole ainoa matkakumppanisi. Meitä on tässä kirkossa, tässä seurakunnassa monta, jotka teemme samaa matkaa yhteisen matkakumppanimme kanssa. Ehkä vierelläsi on läheisiäsi. Samalla kanssasi on joka tapauksessa suuri joukko seurakuntaa, matkalla olevaa seurakuntaa, muistamassa perille päässeitä, taivaan seurakuntaan päässeitä.

Kohta me luemme poisnukkuneiden läheisten nimet ja sytytämme heille kynttilät. Sytytämme myös kynttilöitä kaikille niille rakkaille ja ystäville, jota tänään haluamme muistaa. Kyse ei ole silloin vain menneen muistamisesta, vaan myös tulevan todellisuuden läsnä olemisesta tässä hetkessä. Toivo taivaan kodista ei ole siksi vain kaukana siintävä näky, vaan todellisuus, joka on aivan lähellä meitä. Muistamasi, ikävöimäsi, rakkaasi on läsnä tässä hetkessä onnellisena, autuaana. Olet lähellä taivasta.