Samuli Koivurannan saarna 6.12.2020

”Suojavarustus” (Ef. 6:10–18)

Muutamia vuosia sitten tehtiin dokumenttiohjelmaa Mannerheimin ristin ritarien perinnöstä. Kerrotaan eräästä kuvausmatkasta Äyräpäälle, Karjalan Kannakselle, ja kuinka siellä ritari Tuomas Gerdt kävi yllättäen harjulla makuulle nurmelle. Hän risti sitten siinä kätensä ja totesi, että näin se oli sodassakin: oli aika kovia kavereita, mutta kun taisteluun lähdettiin, turvattiin porukalla Korkeimpaan.

***

Kun sotilas sodassa suojautuu luodeilta ja sirpaleilta, hän pukeutuu taisteluvarustukseen, kypärään ja luotiliiveihin. Kun työntekijä suojaa rakennustyömaalla itsensä putoavilta esineiltä tai muilta vaaraa aiheuttavilta asioilta, hän pukee päälleen työhaalarin, vahvistetut kengät ja suojakypärän. Kun urheilija haluaa suojautua taklauksilta ja muilta iskuilta, hän pukee päälleen erilaisia suojuksia päästä jalkoihin asti.

Ja epäilemättä meille ovat viimeaikoina tulleet kovin tutuksi myös suojavarusteet pandemiaa vastaan. Nykytilanteessa on tarpeellista suositusten mukaisesti pukea päälleen suojavarusteet: ainakin maski, mahdollisesti myös visiiri ja kertakäyttökäsineetkin. Käsiä pesemällä ja turvavälejä pitämällä näiden avulla pyritään vähintäänkin hidastamaan näkymättömän vihollisen, pienen viruksen etenemistä sen kantajalta toisiin ihmisiin. Eräänlainen taisteluvarustus siis tämäkin.

Kuulimme, kuinka kirjeessä Efeson seurakunnalle puhuttiin taisteluvarustuksesta, suojavarustuksesta vihollista vastaan. Kyse on kristityn taisteluvarustuksesta pahan valtaa vastaan: Totuuden vyöstä, oikeamielisyyden suojaliivistä, rauhan evankeliumin jalkineista, uskon kilvestä, pelastuksen pääsuojuksesta ja Jumalan sanan aseesta. Tämän kaiken kristitty pukee päälleen rukoillen.

Mikä on sellainen vihollinen, jota vastaan tarvitaan tällaista suojavarustusta: totuutta, oikeamielisyyttä, rauhaa, uskoa, pelastusta ja Jumalan sanaa? Yleensä kai ajatellaan, että suojavarustuksen tulee suojata meitä ulkoista uhkaa vastaan. Ihmistä ja hänen fyysistä ja psyykkistä koskemattomuuttaan saattavat uhata erilaiset ulkoiset vaarat, jotka vahingoittavat häntä.

Puhuttaessa kristityn taisteluvarustuksesta kyse on kuitenkin jostain muusta kuin ulkoisesta uhasta. On toki totta, että Raamatussa saatetaan puhua ”paholaisen juonista”, siis eräänlaisesta persoonallisesta ja ulkoisesta pahasta. Historiassa tämä on toisinaan saatettu liittää myös johonkin tiettyyn ihmiseen tai valtioonkin. Mutta eikö silti kyse ole enemmän siitä, miten itse suhtaudumme tähän pahaan, kuin jostain suoranaisesta ulkoisesta fyysisestä tai psyykkisestä uhasta? Voisimmeko siis sanoa, että kyse on pikemminkin omasta sisäisestä kamppailustamme, omaa itseämme ja omia tekojamme vastaan?

Kun suojaudumme ulkoista uhkaa vastaan, on tärkeä tietää, mitkä ovat parhaat suojavarusteet juuri tätä uhkaa vastaan. Silloin osaamme toimia oikein ja osaamme suojautua asianmukaisesti. Toisinaan on syytä turvautua myös asiantuntijoiden ja kokeneempien neuvoon, varsinkin jos oma asiantuntemuksemme ja viisautemme eivät riitä. Näin on varmastikin syytä toimia esimerkiksi pandemiaa vastaan suojautuessa.

Mutta kuinka kukaan ulkopuolinen voisi tietää, miten minä itse kamppailen omassa itsessäni pahaa vastaan ja minkälaisia suoja- ja taisteluvarustuksia tarvitsen tähän kamppailuun?

Ehkä suomalaisessa yhteiskunnassa kuten länsimaissa yleisestikin korostuu ajatus siitä, kuinka totuus, oikeudenmukaisuus, rauha, usko, pelastus ja Raamatun sana ovat merkityksellisiä vasta sitten kun ne ovat merkityksellisiä minulle itselleni. Merkityksellisyys on toki tärkeää ja on oleellista, että minä voin ymmärtää, miten nämä hengelliset taisteluvarusteet niveltyvät omaan elämääni.

Onko kuitenkin vaarana, että oma merkityksellisyys lopulta suhteellistaa kaiken? Ulkopuolelta annettu totuus ei voi olla totta, ellei se sitten myötäile minun omia mieltymyksiäni. Tai voi ehkä olla, että jollekin muulle se on totta, mutta ei välttämättä minulle. Onko niin, että ulkopuolelta tuleva, varsinkin epämiellyttävä totuus on valeuutinen niin kauan kuin se ei aja minun asiaani ja minun totuuttani?

Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer eli runsas 80 vuotta sitten maailmassa, jossa liian monet ihmiset halusivat kuulla vain itselleen merkityksellisiä sanoja totuudesta, rauhasta, uskosta, pelastuksesta ja Jumalan sanasta. Demokraattinen päätöksenteko ei tuolloin enää kyennyt korjaamaan vääristymää, jossa kokonaiset yhteiskunnat sulkivat silmänsä käsittämättömältä pahuudelta ja julmuudelta.

Bonhoeffer asettui vastarintaan sellaista ajattelutapaa vastaan, jossa minä itse voin valita minulle sopivat hengelliset taisteluvarusteeni. Taistelu- ja suojavarustus oli annettu hänelle sen sijaan ulkoapäin – Kristukselta. Bonhoefferille tämä vastarinnan tekeminen merkitsi sitä, ettei hän voinut myötäillä vallitsevaa ajattelutapaa eikä vastarinta jäänyt tällöin vain kunkin omaksi asiaksi. Se, että hän teki näkyväksi oman ”kahden maan kansalaisuutensa”, tulkittiinkin tuolloin petturuudeksi. Siksi hän joutui maksamaan vastarinnastaan omalla hengellään.

Tänä päivänä saamme elää Suomessa vahvassa demokratiassa, joka suurelta osin korjaa yksittäisiä vääristymiä ja ylilyöntejä yhteiskunnassa. Viranomaisiin ja asiantuntijoihin yleensä luotetaan. Siksi myös suojavarustuksia käytetään ja niitä myös tarvitaan.

Olemme kuitenkin tottuneet ja ehkä myös totutelleet ajatukseen, jonka mukaan suojavarustusta pidetään lähinnä vain oman itsen suojana toisilta ihmisiltä. Vaikeampi on usein ajatella sitä, että suojavarustukseni mahdollisesti suojaisi myös toista ihmistä minulta, minun ajattelemattomuudeltani tai pahuudeltani. En pidäkään taisteluvarustusta päälläni sen vuoksi, että itse siitä hyötyisin, vaan sen vuoksi, että toinen voisi saada elämän. 

Kristuksen seuraajan tehtävänä on pukea päälleen suojavarustus sen vuoksi, että hän palvelisi toista. Todella suuri ja ensimmäinen on vasta se, joka huomaa pienen, heikon ja köyhän ja asettuu hänen palvelijakseen. Joulua kohti kulkiessamme meidän tehtävänämme on siksi kääntää katseemme Kristusta kohti. Hän on se, joka on tullut pieneksi, heikoksi ja köyhäksi tullakseen meidän palvelijaksemme ja antaakseen henkensä meidän puolestamme.

Kun vanhat erämaaisät neuvoivat kilvoittelijoita kristittynä elämiseen, he eivät neuvoneet sotaan ja vihollisuuksiin ihmisiä vastaan. Erikoista kyllä, he kehottivat eräänlaiseen ”sotaan” Jumalaa vastaan. Jumalaa kohti tuli ampua nuolia, nimittäin rukouksen nuolia. Kun pukeudumme taisteluvarustukseen teemme sen rukoillen ja anoen. Teemme sen luopuaksemme omien itsekkäiden päämäärien tavoittelusta.

Juuri siksi vastarintaan lähtiessämme ristimme kätemme ja tunnustamme syntimme rukoillen yhdessä synnintunnustuksen.

Samuli Koivuranta.