Samuli Koivurannan saarna 7.5.2023

Taivaan kansalaisiksi kruunatut (Joh. 17:6–10)

Kun tänään pidän kädessäni kultaista kuninkaan kruunua, muistuu monilla varmaankin mieleen eilisen päivän loistelias tapahtuma Lontoon Westminister Abbeyssä. Ties kuinka monet miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat seuranneet, kuinka Yhdistyneen kuningaskunnan uusi kuningas Charles III vannoi hallitsijan valansa, miten hänet voideltiin öljyllä tehtäväänsä ja kuinka hän sai myös kuninkaalle kuuluvat vallan merkkinsä, myös kuninkaan kruunun. 

Kuningashuone ja sen perinteet saattavat olla joillekin meistä tuttuja vaikkapa suositusta The Crown -sarjasta. Ehkäpä vanhimmat seurakuntalaiset muistavat aivan oikeastikin edelliset, kuningattaren kruunajaiset 70 vuotta sitten. Joka tapauksessa monia saattaa hätkähdyttää, kuinka hengellisestä tilaisuudesta tässä maallisen hallitsijan virkaan asettamisessa on lopulta kyse. Kruunajaiset tapahtuivat messun keskellä. Tuhat vuotta vanha kruunajaisten symboliikka nousee Raamatun ajan kuninkaiden tehtävään asettamisesta. Kruunajaisten ytimessä on jo Vanhan testamentin kertomuksista tuttu kuninkaan voitelu. Tuossa televisiokameroiltakin kätketyssä pyhässä hetkessä kuningas jätti vanhan minuutensa ja otti Pyhän Hengen öljyllävoitelun myötä vastaan uuden, kuninkaan identiteettinsä. Tästä lähtien hän on olemassa ensisijaisesti vain tätä tehtävää varten, hän on olemassa kansaansa varten, palvelun tehtävää varten, kunnes hänen aikansa joskus tulee täyteen.

Melkoinen tehtävä, ehkä jopa epäinhimillinen. Nykypäivän humaaniin, valinnanvapauteen ja tasa-arvoon tottunut ihminen näkee kruunun kantamisen varmaankin käsittämättömänä jäänteenä menneestä maailmasta, elämän arjesta vieraantuneena instituutiona. Maailmasta, jota tuskin on edes olemassa tai joka kuuluu lähinnä Disneyn satumaailmaan.

Ennen kuin tasavaltalainen kääntää kokonaan selkänsä kruunajaisten symboliikalle, on ehkä kuitenkin hyvä hetki pysähtyä sen edessä, mitä oma hengellinen perintömme kertoo kruunusta ja sen kantamisesta. Monille vanhemmille seurakuntalaisille muistuu pyhäkoulusta tuttu laulu: ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat.” Tuossa laulussa kuvaillaan, kuinka Jeesuksen omat, lapsetkin saavat kerran taivaan kansalaisina omat kruununsa ja puhtaat vaatteet päällensä. Kerran kaikki on siis oleva hyvää ja täydellistä. Lohduttavalta kuulostava ajatus.

Mutta onko siis meille tavallisille maan matosille kaikki hyvä tarjolla vasta lopussa? Onko kruunu vasta lopun palkinto? Mennäänkö siihen asti vain luottaen, että ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”? Onko taivaan kansalaisen elämä maailman ja normaalin arjen keskellä siihen asti pelkkää odottamista?

Kristillisessä teologiassa on väitelty välillä kiivaastikin, mikä merkitys arjen elämälle on sillä, että uskomme Ylösnousseeseen Kristukseen pelastajanamme ja kuninkaanamme. Uskomme, että Jeesus Kristus on taivaan kansalaisten voideltu kuningas. Tätähän sana ”kristus” itsessäänkin siis tarkoittaa. Hän on Kuningas isolla kirjaimella kirjoitettuna. Juuri siksi yksin Kristus voi lopulta pelastaa ja tehdä syntisen ihmisen vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi. 

Voisiko tämä siis tarkoittaa, että Kristukseen uskovasta synti tässä elämässä häviää kokonaan ja oikein uskova onnistuu kaikessa elämässään? Arkikokemus sanoo, että näin ei käy. Usein joudumme nimittäin pessimistisesti toteamaan, että yhtä syntinen olen kuin ennekin ellen jopa syntisempi. Ja usein myös uskova joutuu elämässään kokemaan pahuuden vallan olemassaolon, vailla mitään järkevää syytä. 

Niin ilmeinen synnin ja epäoikeudenmukaisuuden valta maailmassa on, että Johanneksen evankeliumissa sanalla ”maailma” tarkoitetaan nimenomaan tuota pahuuden hallintavaltaa. Jeesuksen rukousta ei siis pidä tulkita niin, että Jeesus hylkää toisin uskovat. Hän ei hylkää ihmisiä, vaan tuomitsee ja hylkää pahuuden vallan maailmassa. Hän tuomitsee maailman, joka muuttaa hedelmätarhat ilmastonmuutoksen myötä autiomaiksi. Maailman, joka kutistaa hiilinieluina toimivat metsät olemattomiin. Maailman, joka hallitsee epäoikeudenmukaisuudella ja väärämielisyydellä ja aiheuttaa sotaa ja vihaa. Maailman, joka kasvattaa levottomuuksia ja turvattomuutta. 

Onko siis vain kaukainen toiveuni se maailma, jossa profeetta Jesajan mukaan ”kansa saa asua rauhan niityillä, turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla, jossa he saavat kylvää kaikkialle, missä vesi kostuttaa maan ja jossa he saavat päästää härkänsä ja aasinsa vapaasti kulkemaan laitumilla”.

Jos se meistä ihmisistä riippuu, maailma on juurikin sitä karua ja kuihtuvaa autiomaata. Jäämmekö siis vain apaattisina ja passiivisesti odottamaan, että loppu joskus vain tulee? Riittääkö pelkkä lohtu siitä, että jos edes kerran iankaikkisuudessa vaatteet ovat lopulta puhtaat ja kruunu päässä?

Usko Jumalaan on kuitenkin enemmän kuin vain uskoa taivaan kansalaisen lopussa saatavaan kruunuun. Uskomme nimittäin Jumalaan, joka luo tyhjästä, ei-mistään kaiken. Uskomme siihen, että joskus on ollut ei-mitään, mutta Jumala on antanut ei-millekään elämän lausumalla ensimmäisen sanan ”Tulkoon valo!” Jumala on siis luonut Sanallaan kaiken näkyvän tähän maailmaan. Jumalan Sanalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain jotain tiedotusta tai sarjaa kirjainmerkkejä. Jumalan Sana on luovaa ja muuttavaa sanaa, joka saa aikaan sen, mitä se sisältää. Jumalan Sana voi siis luoda jopa kuolleesta ja tyhjästä elämää. 

Jumalan Sana on johanneslaisesti ”logosta” eli kirjaimellisesti ”järjen” sanaa. Se ei siis tarvitse tuekseen mitään huuhaateorioita litteästä maailmankuvasta tai vaihtoehtototuuksia ilmastonmuutoksen valheellisuudesta. Sana luo uutta aivan tämän normaalien luonnonlakien maailman keskellä.

Johanneksen evankeliumi kertoo vieläpä, että Jeesus julistaessaan Jumalan sanaa ei ollut vain jonkinlainen jumalalallinen viestin tuoja, vaan, niin erikoiselta kuin se ehkä kuulostaakin, hän oli itse tuo Sana, Sana isolla kirjaimella kirjoitettuna. Siis Sana, jolla Jumala loi kaiken, tuli ihmiseksi pienten, vähäisten, köyhien ja muukalaisten keskelle, heidän keskelleen, jotka ovat inhimillisesti katsoen ei-mitään. Tämä marginaalissa elävien keskelle tullut Sana ei ole vain kuollut kirjain, vaan Ylösnoussut, kuoleman voittanut Sana, joka tekee köyhistä ja vähäisistä hyväksyttäviä ja arvostettuja, luo heistä uutta.

Kun kuningas kruunataan, hän ottaa vastaan Kristus-kuninkaan merkin, ei kuolevaisen ruumiinsa taakaksi, vaan osaksi itseään, Pyhän Hengen voimassa. Kruunattu kuningas jättää vanhan minuutensa taakseen ja asettuu palvelemaan uuden minänsä kautta kansaansa, erityisesti köyhiä ja vähäisiä. 

Kuningas asetetaan hallitsijan tehtävää varten, mutta palvelun tehtävä ei ole vain hänellä. Tuo tehtävä on jokaisella kastetulla kristityllä omalla paikallaan ja omissa tehtävissään – jo nyt. Kristityt eli kasteessa taivaan kansalaisiksi kruunatuksi tulleet, eivät siis voi olla vain passiivisia loppupalkinnon odottajia. He eivät ole koskaan yläpuolelta palveltuja passiivisia asiakkaita. Kristus meissä, Sana meissä, vaikuttaa sen, minkä se sisältää, oikeamielisyyden ja rauhan. Siksi Jesajan kirjan ennustuskaan hedelmätarhoiksi muutetuista autiomaista ei saa koskea vain tulevaa iankaikkisuuden aikaa, vaan myös tätä maailmaa. Kristityn täytyy toimia rakkauden puolesta, koska uutta luova Sana Henkensä kautta toimii kaiken hyvän ja oikean puolesta, köyhien ja vähäisten puolesta.

Kaste kutsuu sinut ja minut seurakuntalaisen tehtävään. Siihen tehtävään tarvitsemme jokaista, yhtälailla teitä nuoria, lapsia, vanhempia. Yksikään teistä ei ole seurakunnan asiakas, vaan taivaan kansalainen, joka saa kasvaa yhä enemmän Kristus-kuninkaamme kaltaiseksi, jotta oikeudenmukaisuus ja rauha voisivat toteutua jo tässä ja nyt.