Samuli Koivurannan saarna 8.5.2022

”Ikävä näkemistä” Joh. 16: 16-23

Muutamia päiviä sitten luin netistä artikkelin, joka käsitteli maailmankaikkeuden laajentumista. Niin kutsuttua pimeää energiaa mallintamalla muutamat tutkijat olivat päätelleet, että maailmankaikkeuden vuosimiljardeja jatkunut laajentuminen saattaa tulla pian päätökseen. Mahdollinen käännekohta tapahtuisi kosmisessa mittakaavassa aivan ”pienen hetken” päästä, ehkä jopa ”vain” 65 miljoonan vuoden kuluttua (TM 5.5.2022). 

Myös evankeliumissa on puhe pienestä hetkestä. ”Vähän aikaa”, ”pieni hetki” tai ”mikron”, kuten kreikankielellä Jeesus sanoisi. Miten kuulijan tulisi ymmärtää tuo Jeesuksen puhe? Millainen on odottavan aika? Ja mitä kuulija lopulta odottaa?

Johanneksen evankeliumista on hyvä huomata se erikoisuus, että se ei ole oikeastaan ollenkaan tarkoitettu ajateltavaksi vain pelkäksi dokumentiksi tietystä historian tapahtumasta. Jeesus ei puhu kuullussa evankeliumissa vain oppilailleen ennen kuolemaansa, viimeisen aterian yhteydessä. Hän puhuu myös seurakunnalle kuolleista ylösnousemuksen jälkeen, myös täällä Keravalla 2000 vuotta myöhemmin. Siksipä myös evankeliumissa olevat, aikaa ihmettelevät oppilaat edustavat hyvin monenlaisia aikoja lähes kahden tuhannen vuoden ajalta. Mitä ”vähän aikaa” kullekin meistä tarkoittaa?

”Vähän aikaa, ettekä te näe minua”, sanoo Jeesus. Jeesus valmistaa kuulijoitaan aikaan, jolloin Jeesus on poissa, silmiltä näkymättömissä. Epäilemättä hän puhuu viimeisellä aterialla oppilailleen verhotusti kuolemastaan, siitä että oppilaat joutuvat menettämään opettajansa, suremaan ja kaipaamaan häntä. Jeesus tulee kuolemaan väkivaltaisesti ristillä ja hänet haudataan, viedään pois kaikilta hänen rakkailtaan. Mutta samanaikaisesti Jeesus puhuu kaikille niille kuulijoilleen, jotka tuntevat hänet ylösnousseena ja taivaaseen astuneena Vapahtajana. Myös heiltä Jeesus on näkymättömissä, Isän luona.
Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos oppilaat näkisivät Jeesuksen. Ei olisi itkua ja valitusta, surua ja ikävää, epätoivoa ja ahdistusta tulevasta. Sitä kaikkea Jeesuksen oppilaat tulisivat kokemaan. Ja kuinka paljon helpompaa olisi, jos seurakunta kaikkina aikoina voisi katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin. Ei olisi epävarmuutta tietämisestä. Myös maailmalle olisi ilmeistä, että Jumala hallitsee kaikkea ja että hän, jota yksi kutsuu Elohimiksi ja toinen Allahiksi ja kolmas Jumalaksi, on vain yksi Jumala.
Mutta ei. Jeesus joutuu valmistamaan oppilaitaan ikävään ja kaipaukseen, kaipaukseen näkymättömän näkemisestä. Jeesus nimittäin valmistaa meitä aikaan, jolloin me tulemme väistämättä kohtaamaan toivottomuuden siitä, että epäoikeudenmukaisuus ja väkivalta vievät voiton, että rakkaudettomuus ja itsekkyys valtaavat yhä suuremman alan, että lopulta jäljellä on vain pelkkää merkityksettömyyttä.

Jeesus ei kuitenkaan puhu vain päättymättömästä ajasta. Kivun ajalla on hänen mukaansa rajansa. Äitienpäivään osuvasti Jeesus vertaa ikävän ja kaipauksen aikaa lasta synnyttävään äitiin. Myös synnyttävä äiti tuntee tuskaa ja kipua, mutta syntymisen jälkeen kaikki kipu unohtuu ja on jäljellä vain iloa, iloa uudesta elämästä.

Mutta eikö nyt nouse mieleen monille tuttu lapsen kysymys: Milloin ollaan perillä? Ja monien kärsimyksen keskellä parhaillaankin elävien kysymys: Milloin tämä päättyy? Päivien, vuosien, vuosisatojen vai peräti miljoonien vuosien kuluttua? Riittääkö silloin vastaukseksi: vielä pieni hetki? 
Vai miten tuo Jeesuksen vertaus pitäisi tässä ymmärtää? Eikö äitiyden, vanhemmuuden tuska ja kipu jatku edelleen, yhä uudelleen elämän erilaisissa vaiheissa? Kun kannetaan huolta lapsen terveydestä, kun mietitään hänen selviytymistään uusissa elämän piireissä, kun vietetään unettomia öitä pohtien, olenko onnistunut kasvattajana, kun kohdataan perheen keskellä kriisejä, kun vanhempi ja lapsi taistelevat läpi teini-iän myrskyjen, kun koetaan huolta opiskelupaikan tai työpaikan löytymisestä, kun ehkä kannetaan huolta vielä aikuisen lapsenkin ihmissuhteista ja elämän vaikeuksista. Milloin synnytys on lopulta ohi? Milloin alkaa ilo?

Jeesus valmistaa oppilaitaan ikävään ja kaipaukseen. Mutta Jeesus ei valmista oppilaitaan vain paikallaan pysymiseen, staattiseen lamautumiseen, elämän merkityksettömyyden kahleisiin jäämiseen. Sen sijaan hän haluaa näyttää oppilailleen uuden elämän. Hän haluaa valmistaa heitä kaipaamaan oikeudenmukaisuutta, rauhaa, rakkautta ja toivoa elämästä.

Voisiko Jeesuksen sanat ymmärtää siksi niin, että ikävä ja ilo eivät olekaan vain peräkkäisiä, vaan myös yhtäaikaisia, sisäkkäisiä? Kuten äiti tuntee tuskaa ja kipua elämän erilaisissa vaiheissa, mutta myös iloa elämästä, niin myös Jeesuksen kuulijan odotus ja kaipaus sisältävät myös ilon ylösnousseesta Vapahtajasta. Jeesuksen viimeisellä aterialla oppilailleen antama lupaus näkemisen ilosta ei ollut pelkästään lupaus ilosta joskus aikojen lopulla, vaan samalla lupaus pääsiäisen ilosta, aivan pian, nimittäin jo nyt. 

Ehtoollisen aterialla emme siksi uskomme mukaan vain muistele Jeesuksen kaukaisuudessa lausumia sanoja ja ikävöitse hänen näkemistään joskus aikojen lopulla. Koska iloitsemme Kristuksen kanssa jo nyt pääsiäisen voiton päivästä, meillä on myös mahdollisuus nähdä jo nyt kaikki tuon todellisen voiton antamat mahdollisuudet. Siksi pääsiäisen ilo on kutsu kaipaamaan oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja rakkautta – kutsu tekemään ne todeksi jo nyt!