Samuli Koivurannan saarna pyhäinpäivän iltakirkossa 31.10.2020

”Muistaminen” (Matt. 5: 1–12; Ilm. 21: 1–4)

”Autuaita”, kuulemme Jeesuksen toistavan puheessaan monia kertoja. Jeesuksen ”Vuorisaarnaksi” kutsuttu puhe on pidetty mielessä vuosituhansien ajan. Varsinkin tämä puheen alku on mieliinpainuva, sen toisto painuu syvälle mieleen. Siksikö se juuri niin hyvin muistetaankin? Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen Jeesuksen seurassa olleet ovat sen muistaneet ja välittäneet sen sitten yhä uusille Jeesuksen seuraajille. Nyt mekin asetumme tähän muistajien pitkään ketjuun.

Olemme kirkossa tänään erityisesti muistamisen vuoksi. Olemme muistamassa heitä, jotka kuluneen vuoden aikana ovat kuolleet, sytyttämässä heille muistokynttilän.

Mitä sinä, kirkon penkissä istuva, muistat hänestä tai heistä, joiden vuoksi olet tänään täällä kirkossa? Mitä muistat hänestä tai heistä, joita olet ollut saattamassa tästä elämästä pois? Muistatko ehkä jonkin sanan tai teon? Onko mielessäsi hänen olemuksensa, hänen tuttu äänensä? Haluatko pitää mielessäsi jonkin opetuksen häneltä tai muutoin yhteiset tärkeät hetket? Vai muistatko ehkä häntä, jota et saanut tuntea siten kuin olisit toivonut?

Mitä nyt ajatteletkaan, on mielessäsi muistoja, jotka läpäisevät mielesi. Välillä niin voimakkaasti, että ne tuntuvat suorastaan painona rinnassa. Joskus muistojen on annettava tuoda myös kyyneleet silmiin. Ja ehkä on sitten myös niitä hetkiä, kun muistaessasi hymyilet tai jopa naurat.

Kuolleen läheisen muistaminen pysäyttää. Aika ei tunnu kulkevan eteenpäin niin kuin ennen. Tavallinen, normaali elämä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, on tuntunut jääneen jonnekin kaukaisuuteen. Muistamisen myötä on totuteltava siihen, että enää et voi häntä koskettaa, olet joutunut päästämään kädestä irti, silittämään viimeiset silitykset.

Silti tämän ymmärtämisessä ja hyväksymisessä kyse ei ole siitä, etteikö tuo ihminen olisi edelleen osa elämääsi, osa mieltäsi. Hän on osa sinua, ei vain ajatuksena, muistona, vaan ikään kuin siltana tämän ja tuonpuoleisen välillä. Siksi muistaminen ei vain pysäytä, vaan myös kuljettaa sinua eteenpäin.

Jokainen muisto, pienikin, on riittävän arvokas muistettavaksi ja eteenpäin kannettavaksi. Jotkut muistot ovat niitä, joita on hyvä jakaa toisen ihmisen kanssa, jotta yhteinen kantaminen olisi myös jaettua kantamista. Eletyt ja koetut muistot eivät muutu olemattomaksi unohtamalla, mutta aikanaan ne voivat olla myös voimavara elämän uusissa vaiheissa.

”Autuaita”, muistamme Jeesuksen sanoneen. Jeesuksen sanat muistetaan historiasta, menneestä ajasta, niistä puhuttaessa käytetään usein mennyttä aikamuotoa. ”Jeesus opetti heitä näin”, sanomme.

Samalla tuo sana ”autuaita” itsessään muistaa enemmän kuin vain menneisyyttä. Se muistaa niitä ”ensimmäisessä maassa” eri tavoin kärsineitä, jotka tulevassa, ”toisessa maassa” saavat lohdutuksen. Muistaminen raamatunteksteissä ei näin olekaan vain menneen ajattelemista, vaan jotain, jossa palautetaan mieleen myös tulevan, toisen maan muistoja.

Muistatko, kun ”merta ei ollut enää”, kyselee Johannes Ilmestyskirjassaan. Muistatko, kun pahuutta eikä elämän raskautta enää ollut, kun ei ollut enää yksinäisyyttä eikä kärsimystä, kun ei enää ole kaiken muuttanutta surua ja kyyneleitä?

Voi olla, että tällainen tulevan muistaminen ei ole meille niin tuttua, kuin menneen muistaminen. Kristillisessä elämässä tulevan muistaminen on kuitenkin aivan oleellinen osa kaikkea muistamista. On tärkeä muistaa tulevaa, koska se antaa kiintopisteen tähän hetkeen ja samalla myös menneen muistamiseen. Tulevan, toisen maan muistaminen ei ole pois, eikä tee tyhjäksi tämän ensimmäisen maan muistamista, mutta antaa sille uuden näkökulman, toivon näkökulman.

Menneen ja tulevan muistaminen tulevat todeksi ja läsnä olevaksi nykyhetkessä. Tämä hetki on pysähtymistä yhteen hetkeen, tilan antamista menneelle ja tulevalle. Samalla se on luvan antamista rakkaan ja tärkeän ihmisen läsnäololle myös tässä nykyhetkessä. Mennyt ja tuleva eivät ole enää kaukaisia ja tavoittamattomia, vaan ne muodostavat sillan tähän hetkeen, kantavat meitä nykyhetkessä.

”Autuaita”, muistamme Jeesuksen toistaneen yhä uudestaan. Jeesus haluaa sinun muistavan tämän, jotta he, jotka olivat kanssamme ja jotka ovat kanssamme myös tulevassa, eivät olisi kaukana, vaan olisivat läsnä myös tässäkin hetkessä.

Samuli Koivuranta, kasvokuva.