Samuli Koivuranta

Saarna 10.7.2022

”Epäreilu armo – minun vuokseni” (Luuk. 6: 36-42)

Jeesus opettaa meitä tänään antamaan toisille ihmisille yllin kyllin ja armahtamaan heidät ilman ehtoja. Opetuspuheessa on kyse tutusta Vuorisaarnasta, joka tosin Luukkaan mukaan pidetään vasta vuorelta alas laskeuduttua. Kyse on siis siitä puheesta, joka onnittelee kaikkia väärinkohdeltuja ja päähän potkittuja. Puheesta, joka vaatii rakastamaan vihollisia ja tekemään toisille kaiken sen, minkä tahtoisi itselleenkin tehtävän. Puhe vaatii olemaan armollinen niillekin, jotka eivät sitä millään mittapuulla ansaitse.

Opettaako Jeesus näin epäreiluutta? Kuulemme tänään raamatunteksteissä katkeraa valitusta siitä, kuinka epäreilut ihmiset menestyvät ja kuinka Jumala antaa heille kaiken anteeksi. Päivän psalmissa rukoilija huutaa epätoivoaan, kuin ihminen sodan kauhujen keskellä: ”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi? Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska? Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla? Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan, ettei viholliseni sanoisi: »Minä voitin hänet», ettei vastustajani saisi iloita tappiostani.” Profeetta Joona puolestaan valittaa kokemaansa vääryyttä siitä, että Jumalan rangaistus ei toteutunutkaan sen ansaitseville. Onko nyt siis myös Jeesus epäreilujen puolella, kun hän opettaa armahtamaan kaikkia, antamaan heille ylen määrin ansaitsematonta rakkautta.

Vanha, rippikouluopetuksessa käytetty muistisääntö määrittelee sanan ARMO sen neljän kirjaimen avulla seuraavasti: Armo on ”Ansaitsematonta Rakkautta Meidän Osaksemme”. On helppo ymmärtää, että ihmisinä tarvitsemme välttämättä rakkautta ja hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta. Mutta onko se saatava kokonaan ilman ”ansioitamme”? A-kirjaimen nielaisisin mieluusti pois kuuluvilta. Ennakko-oletukseni usein on, että rakkaudessa pitäisi olla edes jonkinlaista vastavuoroisuutta. Edellytän vastapuoleltani vähintäänkin pientä vastaantuloa minulle tärkeiden arvojen mukaisesti, jotta hän olisi arvollinen ottamaan vastaan rakkauteni. Pienet huolimattomuudet saatan vielä unohtaa helposti, mutta suurempi vääryys vaatiikin sitten jo huomattavaa hyvitystä. Ehkäpä jokin teko on jopa täysin anteeksiantamaton. Tämän vuoksi Jeesuksen vaatimus vihollisen rakastamisesta ilman ehtoja tuntuu mahdottomalta hyväksyä. Eikö siis armo ole suoranaista epäreiluutta?

Elämme epäreilussa maailmassa. Ympärillämme kohtaamme jatkuvasti valehtelua, pahan tahtoisuutta, käsittämätöntä väkivaltaa. Ei tarvitse olla mikään oikeusoppinut huomatakseen ja ymmärtääkseen kaiken laittomuuden. Jos ehkä toisinaan on elätelty toiveita siitä, että ihmiskunta on jo oppinut läksynsä ja on matkalla kohti parempaa tulevaisuutta, lyö kohta uuden päivän otsikot vasten kasvoja omalla karulla todellisuudellaan. Miten Jumalan epäreilu armo on ylipäätään sovitettavissa tähän maailmaan?

Jotta voisimme ymmärtää edes jotain päivän evankeliumista, on sanottava muutama sana siitä, minkälainen Jumala kristillisen uskon mukaan on. Ensinnäkin on ymmärrettävä, että ”olla Jumala on: ei ottaa, vaan antaa”. Jumala luo rakkaudellaan tyhjästä uutta elämää. Toiseksi Jumala suuruudessaan, oikeudenmukaisuudessaan ja armossaan on salattu. Jumala ei paljasta itseään avoimesti, vaan ainoastaan ilmoituksen kautta. Kolmanneksi Jumala ilmoittaa itsensä vastakohdassaan, ei suuruudessaan, kaikkivaltiudessaan ja voimassaan, vaan päinvastoin pienuudessa, heikkoudessa ja köyhyydessä – ristin kärsimyksen keskellä.

Jumala siis kaikessa suuruudessaan ja rakkaudessaankin sallii kärsimyksen, jopa opettaa ihmistä sen kautta. Toisaalta Jumala tulee itse kaiken epäreiluuden keskelle Jeesuksessa Kristuksessa ja tulee siis itse kohdelluksi epäreilusti, jotta hän voisi antaa ihmiselle kaiken tarvittavan lahjaksi.

Kuulimme, kuinka profeetta Joona kihisee kiukusta, omasta mielestään oikeutetusti ja juuri siksi Jumala joutuu häntä opettamaan risiinikasvin avulla. Paljastuu nimittäin, että todellisuudessa Joona itsekeskeisyydessään säälii auringon paahteessa hänelle varjoa antanutta vähäistä risiinikasvia enemmän kuin kokonaista kaupungillista ihmisiä.

Saanko itseni kiinni Joonan ”säälistä”? Kun epäreiluus koskee minua itseäni, en enää kykene näkemään toisia ihmisiä ja heidän armon kaipuutaan. Luulen eläväni tätä elämää vain itseäni varten. Mutta kuten apostoli Paavali muistuttaa, emme ole itsemme luomuksia, olemme Jumalan luomina Jumalan omia, jokainen ihminen.

Jeesuksen vertauksen sanoin: Kun etsin vähäisiä roskia toisen silmästä, olen lopulta sokea sille, mitä omista silmistäni löytyy. Asetun Jumalan asemaan olematta silti Jumala. Toisin kuin Jumala, minä otan, en anna. Toisin kuin Jumala, minä ilmoitan itseni kaikessa rajallisuudessani. Toisin kuin Jumala, asetun itsessäni toisen yläpuolelle. Silloin oman silmäni näkökentässä on kokonainen puun runko, joka estää kaiken näkökyvyn.

Kuullussa raamatuntekstissä psalmin rukoilija toimii toisin. Hän luottaa epätoivonsa keskelläkin Jumalan salattuun viisauteen ja ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen. Rukoilija suostuu ymmärtämään, että epäreilulta tuntuva armo on armollisuutta myös häntä itseään kohtaan, kaikkia meitä kohtaan. Jumala tulee nimittäin minunkin luokseni, vaikka en ole millään tavoin arvollinen ottamaan armoa vastaan. Ja juuri siksi kultaisen säännön mukaisesti myös minun on oltava armollinen muita syntisiä kohtaan, annettava heille kaikki se, mitä he eivät ansaitse.

Armon ei ole tarkoitus selittää pois maailman epäreiluutta. Maailman todellisuus on meidän ihmisten omasta syystämme epäreilu. Mutta juuri siksi saamamme armo rohkaisee taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan entistä kovemmin – lähtien liikkeelle itsestäni.

Olla Jumala on: ei ottaa, vaan antaa. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme, jossa ylistämme Jumalaa kaikista hänen antamistaan lahjoista: