Sini Mäkelän saarna tuomiosunnuntaina 22.11.2020

Evankeliumi

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Kirkkovuodessa eletään marraskuussa asioiden parissa, jotka koskettavat ihmiselämää perin pohjin. Vietimme pyhäinpäivää muutama viikko sitten. Muistelimme edesmenneitä pyhiä ja läheisiämme, jotka ovat jo nukkuneet pois.

Tänään tuomiosunnuntaina kuolemaankin liittyviä asioita tarkastellaan, mutta eri kulmasta. Tämä päivä laittaa meidät päivän evankeliumin valossa tämän maailman viimeisten tapahtumien äärelle. Hyvän tekemättä jättämiset ja omat tekomme. Niihin kiinnitetään huomiota.

Helpompaa olisi hypätä adventin aikaan, jättää vaikeat asiat taakse ja mennä eteenpäin sen suurempia miettimättä, mutta näkisimmekö silloin miten tekemättömyys tai asioiden tekeminen vaikuttavat toisiin ihmisiin? Näkisimmekö niitä lähimmäisiä, joilla on hätä?

Hätääkärsivä lähimmäinen. Miksi hänen kohtaamisensa on toisinaan vaikeaa ja miksi hän liittyy niin olennaisena osana tuomiosunnuntaihin?

Tuomiosunnuntaihin liittyviä asioita ei tarkastella minun ja sinun kasvojen edessä vaan Jumalan kasvojen edessä ja valossa.

Silloin olemme oikeudenmukaisten kasvojen edessä. Silloin ääneen pääsevät he, joilta yleensä viedään puheenvuoro, jotka muuten vetäytyvät, eivätkä saa ääntään kuuluviin. Luettelot, joihin ihminen tuolloin törmää on varmasti rehellisyydessään pitkä, kaunistelematon ja saa miettimään mihin aikani käytin? Näinkö riittävästi ympärillä olevani hädän? Vaatetinko alastoman? Avasinko kotini oven hänelle, jolla ei ollut paikkaa minne mennä? Kävinkö katsomassa sairaita tai vankilassa olevia? Vai kuljinko ohi ja ajattelin, että jollakin toisella on enemmän aikaa auttaa.

Oli syyskuinen perjantai reilut pari kuukautta sitten ja olin käymässä kesken työpäiväni kotona lounaalla. Aikataulu oli tiukka, nopea syöminen ja seuraavaan palaveriin. Ovikello soi. Hetken luulin, että oven takana on joku koulusta tulevista lapsistani, jolla on ehkä unohtunut avain aamulla kotiin. Avasin oven ja vastassani oli pieni poika, alakouluikäinen. Hän pyysi minulta paperia. Ajattelin ensin piirustus- tai kirjoituspaperia kunnes pysähdyin katsomaan häntä. Silmissä oli kyyneleitä. Kysyin mikä hänellä on hätänä ja voinko auttaa. Pian kävi ilmi, että hän oli kaatunut kotimme edessä olevalla pyörätiellä ja pyörä oli ojassa.

Putsasin lapsen kädet ja hetken ajattelin, että nyt vielä ehdin hyvin palaveriin jos tästä suoraan lähden. Jokin piti paikallaan ja jätin palaverin toissijaiseksi, aikuiset ihmiset kerkeävät kyllä odottaa, heillä ei ole juuri nyt hätä.

Nostin pojan pyörän ojasta, hain pesuaineveden, rätin ja putsasin pyörän, johon oli tullut koiran kakkaa ja kuraa ja jonka lokasuoja oli vinossa. Suoristin lokasuojan ja poika pääsi testaamaan pyörää. Tuntui, että kaikki oli kunnossa ja käteenkään ei enää sattunut paljoa.

Lapsi polkaisi nopeaa vauhtiin, mutta yhtäkkiä pysäytti pyörän ja kääntyi katsomaan: ”Kiitos vielä, kun autoit mua.” Käsi heilahti ja hän ajoi pois.

Tuntui, että olin ollut juuri siinä, missä minua pienempi ja pelokkaampi oli tarvinnut apua ja turvaa. Mielessäni mietin, kun itse ajelin palaveriini myöhässä: Ehkä tuo lapsi auttaa joskus jotain toista vastaavassa tilanteessa tai ainakin muistaa, että jollakin tuntemattomalla aikuisella oli aikaa silloin, kun hätä oli suuri ja koti ei ollut lähellä. Itselläni oli iloinen ja vahva tunne siitä, että valitsin oikein ja olin jäänyt kuuntelemaan konkreettisen hädän. Sydän kuunteli ja toimi vahvemmin kuin järkeily kiireen keskellä. Helposti olisin voinut valita toisin ja kiiruhtaa eteenpäin – monesti olen niin varmasti tehnytkin, mutta tästä kohtaamisesta jäi tällä kertaa suuri ilo. Ilo, josta olen kiitollinen. Ilo, jota saa, kun jakaa omaa huolenpitoa sitä tarvitsevalle.

Päivän evankeliumin kuvauksessa viimeisestä tuomiosta tuodaan esille se, että keskeisessä asemassa on kysymys siitä, keitä ovat he, joita vertauksen vanhurskaat ovat auttaneet ja he, jotka ovat jättäneet auttamatta. Niin, vaikeita asioita.

Voimme rakastaa, koska Jumala on rakastanut ensin meitä. Hän ei ole asettanut rakkaudelleen muita ehtoja kuin pyynnön pysyä hänen rakkaudessaan. Lähimmäisen auttaminen, heikoimman puolien pitäminen, joita evankeliumin ihmiset olivat tietämättään tehneet nousevat esiin kiitollisesta uskosta. Sydämen uskosta, joka kantaa. Silloin hyvistä teoista ei pidetä kirjaa tai laskelmoida vaan autetaan arvottamatta. Silloin ei myöskään synny vertailua, että auttaisi enemmän kuin joku toinen. Tuomittujen joukon ajatus evankeliumista nousee juuri tähän: olen tehnyt paljon hyvää, miksi en saa pelastusta?

Tuolta vertailujanalta löytyisi kyllä aina paikka, joka antaa auttamiseen varsin laskelmoivan sävyn.

Ainoa vertailukohta tulisikin olla toisten ihmisten sijaan itse Kristus, johon emme omin voimin yllä. Se synnyttää kiitollisen havainnon armosta, jota voimme vain ihmetellä: en ole sen arvoinen, että ansaitsen pelastuksen.

Tuomiosunnuntain sävyistä kertoo tämän sunnuntain toinenkin nimi: Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Silloin näkökulma hiukan kääntyy. Pelottava syytettynä olo ei olekaan keskiössä vaan ihminen meissä pienenee ja Kristus saa kasvaa. Katse saa irrota oman elämän tilinauhoista ja miinuksista. Katse saa siirtyä omien kasvojen tuijottelusta Jumalan kasvoihin. Jumalan kasvot ovat luotettavat ja oikeudenmukaiset. Sellaisen kuninkaan varaan minä ja sinä saamme jäädä.

Niin kuin aivan messun alussa kerroin, että adventin ja tuomiosunnuntain viesti on sama: Jumala lähestyy meitä ja asettaa Kristuksen kasvojen eteen.

Kun tänään ilta pimenee ja menen työpäivän jälkeen kotiin, sytytän kotipihaan lyhdyt kuten yleensä vasta adventin ajan alussa. Niiden liekki muistuttakoon siitä hyvästä, jota meille armosta on annettu. Kristuksen liekistä, jonka avulla hyvyyttä voin ja voit jakaa eteenpäin.

Kuningas saa tulla.

Sini Mäkelän kasvokuva.