Saarna 31.1.2021 ”Ansaitsematon armo”

Evankeliumi Luuk. 17:7–10

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”

Saarna

(Saarnan ydin: Jumalan armo on enemmän, kuin mihin me yllämme.)

Kumpi on sinulle tärkeämpää, oikeudenmukaisuus vai armollisuus?

Armo on meille vaikeaa. Meidän maailma toimii ansaitsemisen periaatteella. Siksi ehkä sinunkin voi olla vaikeaa ottaa lahjaa tai vieraanvaraisuutta vastaan, jos siihen ei ole jotenkin selkeää yhdessä sovittua hyvää syytä. Kuten synttärit.

Meille voi olla myös vaikeaa hyväksyä, että joku saa osakseen hyvää, vaikka ei ole sitä mitenkään ansainnut. Siksihän usein kuulee puhuttavan yhteiskunnan siivellä eläjistä. Siksihän toinen lapsi suuttuu, kun toinen saa tikkarin, mutta hän ei. Siinä on turha selittää, että eihän se ole sinulta pois.

Ja silti me olemme nyt tässä uskon keskeisimmän totuuden äärellä. Armon.

Jeesus siis opettaa meille, että emme voi sitä ansaita. Siksi palvelija, oikeammin orjan, tulee peltotöiden jälkeen vielä palvella isäntää ruokapöydässä, ennen kuin itse käy syömään. Ja siitä ei pidäkään syntyä kiitoksen aihetta. Eli sinun ja minun on elettävä täällä ihmisiksi. On tehtävä työmme, elettävä rakkaudellisesti, kannettava vastuuta muistakin kuin itsestämme, välillä venyttävä, tehdäksemme oikein. Eikä kenenkään tarvitse tulla siitä meitä erikseen kiittelemään. Kristittyinä meidän tulee seurata Jumalan tahtoa.

Me haluisimme kylläkin saada siitä ansioita. Siksi olisi niin kiva, kun joku huomaisi, kuinka hyviä ihmisiä olemmekaan. Tätä ei pidä sekoittaa aitoon iloon siitä, jos on jossain hyvä. ”Kato isi, kuinka kaunis mä oon”. Se on kolmevuotiaan aitoa iloa luomisen hyvyydestä itsessään. Kun taas sellainen ponnistelu elämässämme hyvyyden eteen, joka saisi meidät tuntemaan itsemme hyväksi muiden silmissä, se on merkki siitä vinoutuneesta ansainnasta. Koska emme me voi koskaan lopulta saavuttaa sellaista hyvän ihmisen elämisen tasoa, joka meidät todella nostaisi hyväksi ihmiseksi. Olemme liian inhimillisiä, siis syntisiä, että jaksaisimme todella elää niin hyvin. Ja niin yrittäessämme koitamme samalla ohittaa Luojammekin, sillä eihän häntä tarvita, kun minä itse tiedän ja osaan elää, kuten maailmassa pitää. Mutta koska tätä yrittäessämme huomaamme, että emme siihen yllä, päädymme välillä parantamaan omaa itseämme katsomalla muita nenänvartta pitkin. Jos en voi nousta tästä ylemmäs, voin ainakin painaa muita alas. Ja ainakin jollain kierolla tavalla, se tuo hetkeksi itselle ylemmyyden tunnetta. Tästä varmaan nousee välillä sydämetön puheemme siivellä eläjistä, vaikka emme ehkä tiedä heidän todellisuudesta mitään.

Tässä siis muutama ajatus, kuinka tärkeän tarpeen äärellä olemme, kun puhumme armosta ja miten sitä janotessamme, saatamme astua harhaan.

Mutta vaikka sitä kuinka kaipaammekin, meidän on kuitenkin niin vaikeaa ottaa vastaan hyvyyttä osaksemme. Vai etkö sinä muka koskaan ole sanonut, että eihän tässä nyt ole mitään ihmeellistä ole, tai tämähän on nyt aivan liikaa. Pystytkö todella sanomaan sinua kehuttaessa, että kiitos, kiitos, niin olikin aika hyvä suoritus minulta?

Varsinkin ylitsepursuavaa hyvyyttä meidän on vaikeaa sulattaa. Ja Jumalan armo meitä kohtaan on sellaista.

Me siis kaipaamme armoa, joka hyväksyy meidät kokonaan, ja samalla vastustamme sitä, koska pelkäämme että emme ole sen arvoisia. Pelkäämme, että meidät havaitaan arvottomiksi ja hylätään.

Ja nyt meidän on hyvä huomata, mitä se armo on. Ajattelen, että se on ainakin oikeudesta luopumista. Eihän voi antaa armon käydä oikeudesta, jos ei oikeutta ole. Ja sitä kyllä on. Oikeus on kirjoitettu Suomen lakiin, se on kirjoitettu raamatun sivuille ja se on kirjoitettu sinun sydämeesi. Sinä tunnet oikeudenmukaisuuden, sillä itse Oikeudenmukaisuus on sinut tehnyt.

Ja eikö niin, että kun sinulla on valta, vaikkapa niiden kahden lapsen kanssa, jotka riitelevät siitä yhdestä tikkarista, niin silloin sinulla on myös valta armahtaa. Saatat ymmärtää heitä, jotka silloin ovat edessäsi ymmärtämättömiä. Saatat nähdä heidän tarpeensa, ilonsa ja kipunsa ja pelkonsa. Ja tunnet empatiaa heitä kohtaan. Ja silloin voit olla heitä kohtaan armollinen. Koska olet tullut lähelle, ymmärrät ja koska tunnet rakkautta. Sillä ilman rakkautta, jää vain laki ja oikeudenmukaisuus. Ja jos vain niihin turvaamme, on tämä kylmä ja tuulinen maailma elää. Elämän sattumukset, erilaiset kodin lähtökohdat, mihin maahan satuit syntymään, osaako yhteiskunta arvostaa juuri sinun lahjakkuuttasi, sattuuko sinulla olemaan läheisiä, kun olet heikkona. Näiden armoille me silloin jäämme, jos vain oikeudenmukaisuus on se, mitä seuraamme.

Ajattelen, että siksikin somessa kanssakäyminen vie niin helposti sellaiseen käytökseen, johon samat ihmiset eivät ikinä päätyisi kahdenmetrin päässä toisistaan, koska emme tule luo. Edes maskit päässä. Samoin käy sellaisten ihmisten kanssa, joiden arkea, emme ole voineet jakaa, emme siis saata täysin ymmärtää heitä. Ja jos emme ole kokeneet itse rakkautta ja armollisuutta, roikumme säännöissä ja oikeudessa kiinni niin kuin henkemme riippuisi siitä.

Sinun ja minun onnemme, pelastuksemme on, että Kaikki valtias ymmärtää meitä, koska hän näkee meidät kokonaan. Pyhä Jumala on tullut lähellemme pojassaan. Jumala on oikeudenmukainen, mutta hänellä on kaikki valta ja siksi hän voi sanoa, että käännä toinenkin poski. Hän itse käänsi. Sillä hän tuntee rakkautta meitä kohtaan. Siksi hän voi olla niin armollinen, että me emme saata täysin edes käsittää. Ja hänen armonsa voi tehdä meistäkin armollisia.

Joten kumpi sinulle on tärkeämpää, oikeudenmukaisuus vai armollisuus? Kun Herra katsoo sinua, niin hänelle on armollisuus.