Kristiina Nymanin saarna 6.2.2022

Evankeliumi, Luuk. 2: 22–33:

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: »Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.» Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, »kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa».
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. 

Saarna

Simeon vaikuttaa todelliselta uskon sankarilta: jumalaapelkäävä, oikeamielinen ja puhdassydäminen ihminen. Tämän päivän sankareiksi mediassa nostetaan huippu-urheilijoita, pop-tähtiä, näyttelijöitä tai vaikkapa ”ryysyistä rikkauteen” nousseita menestyjiä. 

”Me tarvitsemme roolimalleja, sellaisia epäinhimillisiä olentoja, jotka eivät ole kuin me. Mutta he ovat kuin me”, supertähtien terapeutti John McKeown sanoo lehtihaastattelussa. Ne, jotka ovat äärimmäisen taitavia jossain taidossa, mielletään helposti superihmisiksi kaikin puolin. He ovat kuitenkin niin kuin jokainen meistä, erityisosaamisestaan huolimatta. Myös he ovat haavoittuvia ja kokevat epäonnistumisia, välillä epäilevät ja turhautuvat, pelkäävät ja kokevat epätoivoa. Niin kuin jokainen meistä. 

Me kuulimme Luukkaan evankeliumista vanhasta Simeonista. Kertomus on lyhyt ja rivien väliin jää paljon asioita. Tiedämme vain kapean siivun Simeonin elämästä. Saatamme ajatella, ettemme itse ikinä yllä sellaiseksi uskon supersankariksi kuin hän. Sen tähden Simeon voi tuntua yhtä kiiltokuvamaiselta kuin tämän päivän kuuluisuudet. 

Mutta on perusteltua ajatella, että rivien väliin mahtuu paljon elettyä elämää. Vanhan Simeonin vuosikymmeniin lienee sisältynyt myös epäilyksiä ja vaikeita kysymyksiä. Jumala, enkö ole jo odottanut riittävästi? Olen käynyt lukemattomat kerrat temppelissä; mistä tunnistan Herran Voidellun? Olenko kuvitellut Pyhän Hengen ilmoituksen ja johdatuksesi? Olenko sittenkin kuunnellut enemmän omia odotuksiani, haaveitani ja toiveitani kuin sinua, Jumala?

Tässä ajassa ihminen, jolla kärsimyksen kuorma on tuskastuttavan iso, saattaa pohtia samankaltaisia kysymyksiä johdatuksesta ja Jumalan tahdosta. Miten kauan pitää vielä odottaa tilanteen selkiytymistä, avun saamista, kivun loppumista tai parempia aikoja?

Kertomus Simeonista ei lopulta olekaan kertomus hänestä. Minun elämäni tarina ei olekaan pelkästään kertomus minusta. Emme elä vain itseämme varten, vaan jokaisen kristityn kutsumus on liittyä yhtenä palavana liekkinä toivon kynttilöiden suureen joukkoon. Siihen, joka heijastaa Kristuksen valoa ympärilleen. Vertauskuvallisesti voimme ajatella hautausmaata jouluna tai pyhäinpäivänä. Kun huurteisen kylmyyden keskelle sytytetään ensimmäiset muistokynttilät, ei niistä riitä valoa kauaksi. Mutta kun hautausmaalle menee illan hämärtyessä, kynttilämeri hehkuu lämpöistä valoaan kaikkialla. Se on kaunis osoitus yhteisöllisyyden voimasta ja toivosta, jota meissäkin ylläpitää Jumalan Pyhä Henki.

Kynttilöiden sytyttäminen ja Simeon muistuttavat meitä siitä, mikä on ihmisen aktiivisuuden ja Jumalan johdatuksen välinen suhde. Molempia tarvitaan. Monessa asiassa me teemme inhimillisesti valtavasti töitä saavuttaaksemme jonkin päämäärän. Kaikki elämässä ei kuitenkaan ole meidän varassamme. Ihmisen omasta vastuusta ja aktiivisuudesta kertoo tarina, jossa Jumalaan lujasti uskova ihminen istuu kotonaan, kun tulvavesi vyöryy kylään. Veden alkaessa nousta, hän kipuaa katolle. Kohdalle soutaa pelastushenkilöstöä, joka kehottaa häntä nousemaan veneeseen. Hän kieltäytyy avusta vedoten siihen, että Jumala kyllä pelastaa hänet. Sama toistuu, kun helikopterista lasketaan narutikkaat hänen eteensä. Vesi jatkaa nousemistaan, ja hän hukkuu. Taivaassa hän kysyy Jumalalta miksei tämä pelastanut häntä. ”Rakas lapseni, minähän yritin kaikin keinoin, mutta sinä kieltäydyit ottamasta apuani vastaan.”

Simeon elää elämäänsä Jumalan tahtoa kuunnellen. Hän ehtii pitkän elämänsä aikana tehdä varmasti paljon hyvää muille. Samanaikaisesti hän käy säännöllisesti temppelissä, rukoilee ja odottaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen; onkohan tänään se päivä, kun kohtaan Israelin kansan pelastajan, Valon, joka on annettu koko maailmalle?

Jokaisella meistä on omia odotuksia, haaveita ja toiveita. Joidenkin niistä on tarkoitus toteutua, toisten ei. Aina ei ole helppoa erottaa sitä, mikä on Jumalan johdatusta ja mikä omaa tahtoamme. Meillä on samat mahdollisuudet kuin Simeonilla. Pyhän Hengen vaikutuksesta hän tunnisti ihan tavallisen näköisessä vauvassa Jeesuksen Kristuksen. Ilman Jumalan vaikutusta kukaan ei tunnista Jeesus-vauvassa eikä edes aikuisessa Jeesuksessa Jumalan Poikaa.

Meidän ei tarvitse olla uskon supersankareita kelvataksemme Jumalalle. Me olemme saaneet kasteessa Pyhän Hengen lahjana uskon. Se vaikuttaa meissä läpi elämämme aivan kuten Simeonissa. Voimme opetella kuuntelemaan Jumalan tahtoa rukouksessa ja hiljaisuudessa, Raamatun sanaa lukien ja kuunnellen. Myös ehtoollinen vahvistaa uskoamme kuten myös seurakunta yhteisönä. Kaikki nämä on annettu meille lahjaksi jokapäiväiseen elämään, ja myös voimaksi vaikeisiin aikoihin. 

Simeon on ollut yksi Kristus-valoa heijastava kynttilä siinä lukemattomien ihmisten ketjussa, joka ulottuu tähän päivään asti. Jokaisella meistä on mahdollisuus välittää valoa ja toivoa ympärillemme. Yhteisvastuukerääjäksi ilmoittautuminen tai vaikkapa Saappaan vapaaehtoisena toimiminen ovat eräitä tapoja osoittaa lähimmäisenrakkautta. Lumityöt iäkkään naapurin puolesta, kuulumisten kysely ja aito kuunteleminen, yksinäisen tai ujon porukkaan mukaan kutsuminen - vain oma mielikuvituksesi asettaa rajat sille, miten voit olla valona muille. 

Toivon ylläpitämisestä sotien jälkeen minulle kertoi eräs seurakuntalaisemme. Hänen vanhemmillaan oli tapana kiertää jouluaamuna pitkien kynttilöiden kanssa hautausmaalla sytyttämässä uudelleen aattona sytytettyjä kynttilöitä. Niitä, joista tuli oli jo sammunut.