Olen viime vuosina havainnoinut ja miettinyt, katsellut ja kuunnellut mihin suuntaan luterilainen kirkkomme muuttuu tässä ajassa, jossa perinteiseen, yksinkertaiseen uskoon ja kirkon uskonyhteisön jäsenyyteen perustuva kristillisyys on murenemassa varsinkin kaupungistuvilla seuduilla. Uskonnottomuus yleistyy monen aikuisen tietoiseksi eksistentiaaliseksi valinnaksi. Koululaitos näyttää tukevan tätä kehitystä. Kirkko tuntuu tämän tosiasian keskellä elävän kaikessa rauhassa entistä elämäänsä. Vain vanhojen herätysliikkeiden vaikutusalueella kirkolla on vielä jonkinlainen ote alueensa yhteisön elämään. Olisi korkea aika miettiä ja käydä keskustelua strategioista ja painopisteistä vähenevien resurssien ja ajan haasteiden pohjalta.
Itselläni on ollut tilaisuus elämän mittaan tutustua suomalaiseen hengelliseen elämään sen monissa muodoissa. Koen sen rikkaudeksi. Mielessä on matkan varrella pyörinyt kysymys, mitä oikeastaan on kristillisyys kirkon jäsenenä. Aikoinaan eri puolilla maata syntynyt hengellinen liikehdintä, josta herätysliikkeemme ovat muodostuneet, on aaltoillut ajassa. Perinneliikkeet ja uudemmatkin ovat aikojen saatossa repeytyneet. Maailmalta tänne rantautuneita ja luterilaisen kirkon liepeille tai itsenäisiksi asemoituneita vapaita kirkkokuntia ja seurakuntia on runsaasti. Kukin niistä korostaa omanlaisiaan hengellisyyden muotoja ja raamatun tulkintaa. Kirkon ’kaitsijat’ ovat viimein heräämässä tosissaan paimentamaan villiytynyttä kehitystä.
Lapsenuskoni juuret ovat kotoa, ruuansiunauksin, iltarukouksin, virsin ja hengellisin lauluin eletystä arjesta sekä pyhäkoulusta, jota ukkini piti kylän lapsille. Vanhemmat elivät omakohtaisen kristillisen vakaumuksen värittämää työntäyteistä maalaisarkea. Sunnuntait pyhitettiin levolle, isä hiljentyi virsikirjan kera keinutuolissaan radion ääreen hartauksien ja jumalanpalveluksen ajaksi. Se oli lapsuudessa niitä ainoita hetkiä, jolloin isän syliin voi kiivetä istumaan ja siihen turvalliseen virrenhyrinään vaikka torkahtaa. Kirkkoon päästiin harvoin. Kodeissa tai koululla pidettiin seuroja, joissa pappi joskus vieraili. Isäni säesti virsiä, isoisä piti seurapuheita sekä karismaatikko pyhäkoulutäti palavia rukouksia.
Monessa olen ollut mukana hengellisen elämän kasvuvaiheissani, mutta kirkko on aina ollut hengellinen kotini. Tunnen, että lapsuuden kodin vakaa ja turvallinen hengellisyys on ollut perustavaa laatua oleva tuki kaikissa vaiheissa. Aikuisena olen uskonkriisini käynyt ja päätynyt avaraan seurakuntanäkemykseen, jossa on vapautta olla omanlaisensa, käydä kasvukipunsa läpi tavallaan, tehdä hengelliset löytönsä, mutta myös luopua muodoista, jotka eivät tunnu omilta. Olen kokenut, että ihmisen koko elämä voi kulkea salaisesti johdatettua polkua, jolla voi olla ymmällään, mutta ei hukassa ja epäillä eksymättä tieltä. Voi elää eri tavoin raamattua ymmärtävien, uskoaan ilmentävien ja taistelujaan käyvien ihmisten rinnalla, kokea yhteyttä sekä erilaisuutta rauhassa, avoimesti, hyväksyen.
Lapsuudenuskon perusta, luottamus Jumalaan, on yhä syvällä sisimmässäni. Omalla tavallani ja tämänhetkisin voimin haluan elää uskoani todeksi. Toivoni ja rukoukseni on, että kirkko, joka yhä on uskonkotini, voisi kussakin ajassa tarkastella kriittisesti toimintaansa, kuunnella enemmän jäseniään ja pitää byrokratiansa kurissa sekä pysyisi aina avarana ja lämpimänä kotina kaikille, jotka ovat hengellistä kotia vailla. Olevien ja tulevien aikojen myrskyisissä tuulissa Jumala on ainoa pysyvä turvamme.
Ellinoora Siitonen
