Vanhenevan miehen,
ukoksi jo mainitun,
hiljainen ja kiitollinen monologi
auringon laskiessa, elämän illassa.
Katselen Sinun taivastasi,
hiljaa yötä kohti tummuvaa.
Olen perillä illassa.
Muistan menneen päivän
sanoja ja tehtyjä tekoja.
Katseella näkee polkunsa,
sydämellä vieruskulkijat,
johdatuksen ja Varjeluksen.
Päivä on ollut pitkä,
on aika levätä.
Katselen Sinun taivastasi,
kuuntelen hiljaisuutta.
Hetki on harras ja eheä,
tunne tekee sen vahvaksi.
Aurinko painuu horisontin taa,
pilvissä veden yläpuolella
hehkuvat tummanpunervat
jäähyväisten heijasteet.
Päivä on ollut pitkä ja elämä,
on aika levätä.
Yö vie aamuun. Unen sylissä
kaipaan metsän polkuja,
ikävöin maantien reunaa,
kaihoan taivaanrantaan.
Aurinko nousee ja laskee.
Jokainen askeleeni,
loittonevakin, vie kotiinpäin.
Luojan ristiote pitää.
