Aamukasteessa alkanut rukous ja kävely pysähtyvät toviksi aameneen.

Avaan vasemman käteni ja katselen kantamaani kämmenristiä. Huokaisen ja annan hengitykseni tasaantua. Näillä kulumilla ja vuosirenkailla kilvoittelu juoksemalla on kuolleena syntynyt ajatus. Askeleistani on tullut verkkaisia, luonnon ja Jumalan kuuntelua, yksinoloa ja hiljaisuutta kunnioittavaa. Samalla yritän sanoittaa mietteitäni, vaikka järjenjuoksukin on jo osin hiipunut.

Olin tallannut näitä polkuja liki neljännesvuosisadan, kun sain työpaikan Hautausmaalta. Tuolloin oli takanani eletyn elämän kolhuja, nuoruusiän toilailuja, pieleen menneitä juttuja ja arkeen jumittumista. Hautausmaasta tuli tärkeä rasti. Minulle, aikaansaamattomaksi ja mitättömäksi sanotulle, avautui uusi maailma. Metsäinen ympäristö, työn ja työtehtävien opettelu sekä oikean kokoiset haasteet rikastuttivat työuraa alusta lähtien. Kalmisto otti omakseen, hioi, motivoi ja johdatti minua itseni luokse. Ajan saatossa ymmärsin tekeväni työni myös Ristin varjossa ja varjeluksessa.

Samaan aikaan vuodet tekivät omaa työtänsä, vanhensivat ja kuljettivat vääjäämättömästi kohti tulevaa.

Eräänä hetkenä, kenties jonain elokuun iltana, kun auringonlasku ja pihlajanmarjat ovat kilvan punaisia, kun syksyyntyvä maa alkaa olla satoisimmillaan ja muuttolinnut lähtötunnelmissa, tulee havahtuminen. Elettyä elämää on takana enemmän kuin edessä. Tuo hetki on yksi monien joukossa, joita tulee ja menee. Hetki saattaa kuitenkin pysäyttää. Menneen ajan muistot monine vivahteineen käyvät mielessä. Kenties ajatus viivähtää tulevassa, mitä on edessä, mitä vielä ehtii tehdä ja mitä on tehtävä! Menetykset, voimien väheneminen ja kivut tuovat luopumisen osaa ottavaksi vieruskulkijaksi. Havahdun näiden pohdintojen äärellä kysymykseen: ”Kuinkahan kauan saan tallata polkujani kiireestä kantapäähän ja takaisin?”

Jään puristamaan vasemmassa kädessäni olevaa kämmenristiä.