Hiljattain viettämämme pyhäinpäivä vei ajatukset edesmenneisiin, joihin ikäluokastani väkeä liittyy kiihtyvään tahtiin. Oppikoulun luokkatovereista jo kolmannes on päässyt tuonilmaisiin. Tilastojen mukaan minunkin pitäisi siirtyä manan majoille kolmen vuoden sisällä! Sitä odotellessa.

Ymmärrys elämän rajallisuudesta karttuu iän ja kuoleman kohtaamisten myötä. Lapsi ei välttämättä tajua läheisensä poismenoa lopulliseksi eroksi hänestä. Muuan esikoululainen tutustui eskariryhmänsä seurassa hautausmaahan. Kun isoäiti kyseli, miten reissu oli mennyt, lapsi kertoi: ”Siellä oli vähän tylsää. Kaikki nukkuivat, mutta kaksi oli noussut haravoimaan.”

Tarkemmin ajatellen, lapsi sanoittaa saman ajatuksen kuin apostolit evankeliumeissa: Jeesus on ensimmäisenä ”noussut haravoimaan”, ja hänen seuraajilleen on luvattu jälleennäkeminen monien rakkaiden kanssa ja iankaikkinen elämä Jeesuksen ja pyhien seurassa.

Raamatusta löydän kovin vähän konkretiaa kuoleman jälkeisistä oloista. Armosta pelastettujen tulevaa asuinpaikkaa, ”taivasta”, profeetat ja apostolit kuvaavat juutalaisen rahvaan ymmärtämillä unelmilla: kultaa, vitivalkeita vaatteita, loppumatonta hääjuhlaa, yönkin kirkkautta, ikuista rauhaa…

Nykyihminen täydentää näitä kuvia omilla fantasioillaan: Pesäpallo-ottelun tauolla pohjalaiset isäntämiehet pohtivat, mahdetaanko taivaassa pelata kansallispeliämme. Todettiin, ettei taivaaseen pääsyä kannata tavoitella, jos pesäpallo puuttuu lajivalikoimasta.

Aikanaan isännistä toinen kuoli. Jäljelle jäänyt näki unen, jossa vainaja kertoi hänelle uutisia taivaasta: ”Täällä todellakin pelataan pesäpalloa, ja valitsimme sinut ensi sunnuntain pelin aloituskokoonpanoon.”

Pyöräilyharrastukseeni liittyen uskon, ettei taivaan ajoradoilla ole rupista asfalttia eikä teräväreunaisia kuoppia. Aurinko paistaa ja tuuli on aina myötäinen. Maitohappo ei jyllää lihaksissa, ja pyhien porukkalenkeillä ajetaan pitkiä taipaleita kovalla keskinopeudella. Ja niin edespäin.

Perheissä, joissa koira on ”hän” ja aviopuoliso ”se”, pohditaan varmaan myös lemmikin tulevaisuutta ”hänen” maallisen elämänsä päätyttyä. Tähän ei taida löytyä suoraa vastausta Vanhasta eikä Uudesta testamentista.

Raamatun mukaan Jumala tahtoo, ”että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”. Tämä jättää tilaa sille, että Jumala saattaa tahtoa muutakin. Paavalin kirjeessä roomalaisille koko luomakunnan kärsimys ja odotus ovat vahvasti läsnä: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen”. Onko tässä tausta-ajatuksena se, että kerran Jumala luo uudeksi kaiken muunkin kuin ihmiset?

Taidamme olla sellaisen kysymyksen äärellä, joihin sopii presidentti Mauno Koiviston kuolinilmoituksestakin löytyvä ”fundeeraus”: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Jos Mustin perheväelle koiran jälleennäkemisen toivo tuo lohtua, ei meidän muiden pidä tuota toivoa sammuttaa.