Muistoni Keravan kirkosta

Pikkupoikana olin kolkkapojissa ja kokoonnuimme seurakunnan tiloissa, nykyisellä kirkonmäellä. Muistan kun kirkkoa alettiin rakentamaan. Isot pojat olivat kuulleet, että kirkon alakertaan tulis kaikenlisia tiloja, myös partio siirtyisi sinne. Ei sinne niin isoa alakertaa tullut. Koulussa jaoin pulpetin Jamen kanssa, jonka isä oli vastaavana rakennusmestarina kirkon rakennustyömaalla. Olin "ekaluokkalaiseksi hyvin perillä" kirkon edistymisestä. 

Kun kirkko valmistui pidettiin koulukirkko uudessa kirkossa. Kirkkoherra Jorma Helasvuo esitteli uutta kirkkoa ja sanoi mm. "ehkä tämä ei ole teistä kirkon näköinen.." Ihmettelin ja pahastuin. En ollut koskaan käynyt "oikeassa kirkossa", miksi moittia uutta kirkkoa. Kirkko tuoksui uudelta betonilta ja puhtaalta - taitaa samaa tuoksua olla vieläkin kirkossa. Kirkko oli minusta jotain ihmeellistä, vaikka myöhemmin kutsuimme sitä tavan mukaan piruntorjuntabunkkeriksi. 

Pappi luki rukouksia ja yritin niitä toistaa hiljaa, opettaja käski olemaan hiljaa - olin ilmeisesti edellä aikaani tai kasvoin kiinni Keravan kirkkoon heti, kun astuin ovesta sisään.  Partiossa olimme käyneet seurakunnan jumalanpalveluksissa keskuskoululla, joten työntekijät olivat tuttuja. Pikkupojasta oma kirkko oli niin upea yksinkertaisuudessaan.

Aikanaan annoimme partiolupauksen kirkossa- jokainen vuorollaan ja ulkoa lukien. Se jännitti 11-vuotiasta enemmän kuin pappisvihkimys 25 vuotta myöhemmin Tampereella.  Saimme kerran tehtäväksi kerätä kolehdin. Helasvuo antoi tarkat ohjeet, miten toimia. Niin tarkat, että pasmat sekosivat ja aloitimme kerätä ennen saarnaa. Kirkko oli täysi ja kanttori Laakkonen soitti pitkät loppusoitot, mutta emme saaneet kaikilta kerätyksi. Veli Tirkkonen totesi saanan jälkeen rauhalliseti, että pojat voivat jatkaa keräämistä ja mainitsi kohteen. Iso moka johon suhtauduttiin täydellä ymmärryksellä. Hyvällä muistelen.

Muutimme Lapilanmäelle kun olin 10. Talot olivat uusia. Pikkutyöt kokoontuivat kirkon lähelle katsomaan hääväkeä. Itse menin joskus jumalanpalvelukseen yksikseni, kun se tuntui niin hienolta. Myöhemmin lukiossa kun osallistuin nuorten toimintaan käytiin joka sunnuntai kirkossa. Vieläkin muistan, missä nuoret istuvat ja silloin harvoin kun olen Keravalla sunnuntaisin katson ovatko nuoret vakiopenkeillä - mutta eihän sitä enää olla nuoria.

Nuorten minikirkoissa oli joskus myös eukaristia. Muistan kuinka Seppo Väätäinen mustaan kaftaaniin pukeuteena tuli sakastista kalkki kädessään kuoriin. Tuolloin syttyi minussa kutsu pappeuteen.

Isäni kertoi lapsena kävelleensä perheensä kanssa joulukirkkoon Keravalta Tuusulan kirkkoon. Perheemme jouluun kuului aattona  mieskuoron esiintyminen aattohartaudessa, tuskin isä jätti yhtäkään kertaa väliin kunnes "terveys petti". 

Jouluaamut olivat upeita, paljon väkeä ja kirkkokuoro. Olin kerran isäni kanssa joulukirkossa kun kirkonpenkki ratkesi liitoksistaan  Suntio löysi istuimet kaikille, hakiko alasalista. Ei häirinnyt joulutunnelmaa.

Nykyään katson joskus striiminä kotikirkon messua ja se tuntuu aina niin oikenlaiselta ja virkistävältä. 

Vaikka olen käynyt Konstantinopolissa patriarkan kirkossa ja joissain Rooman kirkoissa, ollut puukirkon pappina, niin mihinkään ei ole syntynyt sellaista koti-ikävää kuin Keravan kirkkoon. Tunnen sen tuoksun vieläkin sielussani.

Keravan kirkkoa lämmöllä ja rakkaudella muistaen
Johan ”Känhä" Lampinen