Ikkuna iankaikkisuuteen 

Heinäkuun helle antaa ensimmäisiä merkkejään jo aamuvarhaisella, kun aurinko kiipeää pilvettömälle taivaalle ehdittyään hädin tuskin edes käydä taivaanrannan takana. Katselen aamun sarastusta makuuhuoneemme ikkunasta – auringon lajo loistaa kirkon kellotapulissa, joka tervehtii minua jokapäiväisellä tavallaan puiden välistä pilkistäen. 

Aamun kirkkaus on julmassa ristiriidassa sisimpäni synkkyyden kanssa. Takana on taas yksi valvottu yö ja edessä päivä, jonka tulemista olen yhtä aikaa odottanut ja pelännyt. Valvominen, tunnemyrsky ja kaikenlainen kaaos ympärilläni on saanut aikaan yöllisen migreenikohtauksen, joka onneksi laantuu aamun edetessä.  

Hiukan myöhemmin istun naapuritalon keittiössä papiljotit päässäni, kun radiossa alkaa soida Jenni Vartiaisen Missä muruseni on –kappale. Sanat iskevät suoraan jonnekin sydämeni riekaleisiin ja joskus paljon myöhemmin huomaan liittäväni kappaleen tuohon heinäkuisen aamupäivän tuntoihin. 

Auringon paahde on jo liki kovimmillaan, kun suljemme kotioven. Kävelymatka ei pituudeltaan ole kuin pieni kivenheitto, mutta toivon sen kestävän loputtomiin. Musta pellavamekko on hiestä märkä, kun viimein pääsemme valkoisten seinien tarjoamaan varjoon ja lopulta kirkon pihaan, jossa tuttujen kasvojen meri vakavoituu ja puheensorina häipyy jonnekin isojen mäntyjen latvuksiin. 

Sisällä kirkossa, alttarin ääressä, katafalkin päällä meitä odottaa pieni valkoinen arkku, kannellaan luonnonkukista, apiloista ja vaaleanpunaisista ruusuista koottu kukkalaite. Olemme saattamassa kolmevuotiasta esikoistamme, kirkassilmäistä kikkarapäätä sille matkalle, jonne jokaisen on joskus määrä yksin lähteä, matkalle kohti iankaikkisuutta.  

Kun kanttori aloittaa Tuiki, tuiki tähtönen -laulun ensi sävelet, osuu auringon säde alttarikaiteen yli sivuikkunasta suoraan arkun reunaan. Auringon säde on kuin tervehdys taivaasta, häivähdys iankaikkisuutta ja käsinkosketeltava merkki toivosta hetkessä, joka on hukkua toivottomuuden ja murheen aaltoihin. Kirkkaus häikäisee, mutta samalla muistuttaa siitä, että kaikkea ei voi silmin nähdä, vaan siihen tarvitaan sydäntä. 

Se sama kuva piirtyy verkkokalvoilleni pysyvästi. Se kuva on mielessäni aina, kun tuolle samalle alttarille polvistun elämän leivän ja anteeksiannon viinin äärelle. Iankaikkisuus tulee iholle ja tuo toivoa, ehkä jopa terveisiä taivaasta.

Piia Ahtee