Huhtikuisen aamun apostolinen hetki, kävelyä, rukousta ja kuuntelua on saattanut minut Keravanjoen ylittävälle Stenkullan vuonna 1898 rakennetulle graniittiselle, yksiaukkoiselle kiviholvisillalle. Seisahdun ja katselen jokea. Sulamisvedet ovat jo ohittaneet sillan, nyt joen virtaus on verkkaista ja soljuvaa. Tuuli kantaa vielä vilunväreitä, talven jäähyväisiä.
Stenkullan sillan luota lähtevät kävelytiet molemmin puolen jokea. Valitsen itäisen, rantaa myötäilevän kävelytien. Askellukseni on verkkaista, enemmän hidastelevaa kuin soljuvaa kulkua. Kuuntelen ja katselen kevään läsnäoloa taipaleellani.
Askelissa on mitta, joka punnitsee ajatuksia. Hyvillä painoilla ovat mielessäni ensimmäiset viisitoista työvuotta Hautausmaalla. Vajaat 39 vuotta sitten aloitin työt siellä. Pääsin työhön, jossa motivaationi, osaamattomuuteni ja tiedonhaluni kohtasivat otollisen maaperän. Ja oppia todella sain. Kaikki hautausmaahan liittyvät työt ja toiminta vuodenkiertoa myötäillen, kuoleman ja surun kohtaaminen ja läsnäoleva asiakaspalvelu täyttivät työpäivät. Työ neuvoi tekijäänsä, virheet ja onnistumiset kulkivat käsi kädessä. Hautojen kaivamiset ja peittämiset, suntion työt kappelissa, syksyn ja talven kunnostustyöt tehtiin useimmiten yksin. Yksintekeminen, ongelmat ja ratkaisut, sekä ajoittainen kiire olivat luonnollinen osa työtä. Niinä hetkinä kun työ tuntui raskaalta, auttoi se, että tuli aamulla tuntia aiemmin töihin, käveli hiljakseen Hautausmaalla, mietti asioita ja hautasi murheensa. Ja aloitti seitsemältä työt.
Joen ja kävelytien välissä kasvaa paikoitellen jyhkeitä puita. Eräs koivu on niin vankkarakenteinen, että jää käsiltäni sylittämättä. Painan kämmeneni koivun kylkeen ja katselen runkoa tyvestä latvaan. Muistan kiitollisena työvuosiani. Sain juurtua, kasvaa ja sitoutua Hautausmaan töihin. Vuosikymmenet Hautausmaalla olivat kokemusrikkaita. Koivun oksalla peippo visertää aamenen.
Joen rannalla on penkkejä. Pysähdyn erään kohdalle, nostan repun selästäni ja istun alas. On kahvitauon aika. Kaivan, tai siis otan repusta termospullon ja eväsrasian, jossa on yön yli levännyt korvapuusti, kiireetön kuten minäkin. Jokin viisaus on kätketty siihen, että kahvi- ja evästauko ulkona tuntuu paremmalta. Katselen soljuvaa jokea, vastarannalla ovat pellot, peltojen takana hautausmaa. Etäämmällä näkyvät iäkkäät puut, vanhan kivikirkon pääty ja kellotapuli. Hiljaisuuteni täyttää kysymys, johon vastaus on hiljaisuus, tyhjä kahvimuki ja korvapuustin muruset.
Jatkan taivaltani, tuumailujani. Reilu vuosi sitten työurani Hautausmaalla päättyi. Silloin oli selvää, että minun on oltava joka päivä ulkona. Olinhan melkein koko työhistoriani ollut ulkotöissä. Päätin lähteä kävelemään joka aamu säästä välittämättä. Vahvana kannustimena oli alkuvuosina Hautausmaalta saatu yksin olemisen, tekemisen ja selviämisen perintö. Aamuiset kiireettömät kävelyt milloin minkäkin taivaan alla, rukous ja kuunteleminen vievät elämänmatkaa eteenpäin. Samalla tulee seurattua vuodenkiertoa luonnossa, ihmeteltyä ja pohdittua asioita, joita maailmassa tapahtuu.
Saavun Brobackan vuonna 1896 valmistuneelle kaksiaukkoiselle graniittiselle kiviholvisillalle. Keravanjoki jatkaa taivaltaan, minä käännyn kotimatkalle. Likeisellä pellolla kiuru lentää kehäänsä ja kohoaa korkeuksiin.
Kuin ajatus ”olla yksin Jumalan kanssa yhdessä”.
