Chris Montgomeryn saarna 4.2.2024

(Evankeliumiteksti Luuk. 2:22–33) 

Eilen eräät keravalaiset vanhemmat toivat heidän lapsensa kirkkoon, ja minun oli ilo kastaa hänet. Paikalla oli sekä nuoria että vanhoja ihmisiä, kolme sukupolvea. Tämä päivän evankeliumissa Joosef ja Maria ovat tuoneet Jeesuksen Temppeliin ”viedäkseen [hänet] Herran eteen”. Syyt ovat eri kuin kastetilaisuudessa, mutta tässä seremoniassa on kuitenkin joitakin yhtäläisyyksiä kastetilaisuuteen. Molemmissa tapauksissa pieni vauva tuodaan temppeliin tai kirkkoon uskonnolliseen toimitukseen. Molemmissa tapauksissa oli eri-ikäisiä ihmisiä läsnä, ja oli niin paljon ilo ilmassa – Simeon erityisesti on täynnä iloa niin kuin kolme tietäjää olivat, kun he löysivät Jeesus-lapsen. Helpotus oli varmaankin yhtä suuri tunne: tietäjillä oli ollut pitkä matka ja paljon vaikeuksia Pyhän perheen löytämisessä. Ja Simeon oli ollut pitkään aikaan harras uskovainen. Hän oli odottanut Messiaan tuloa, ja nyt hänen odotuksensa tuli täyttymykseen. Hän ei ollut odottanut turhaan. 

Oli myös huolia. Simeon varoitti Mariaa hetkeä myöhemmin tulevista huolista ja tuskasta, jotka hän ja muut tulisi kokemaan. Ja Maria ja Joosef olivat köyhiä; heidän uhri- ja syntilahjansa olivat juuri ne, joita köyhät ihmiset tuovat. Heillä oli tavallisten ihmisten huolia: miten he pärjäisivät taloudellisesti? Heillä oli varmaankin huolia lapsen terveydentilasta, kuten kaikilla pienen lapsen vanhemmilla on. Sekä silloin että nykyään, vanhemmat vaan luottavat, että kaikki järjestyy, että jotkut asiat eivät ole heidän käsissään, vaan korkeamman tahon käsissä. 

Simeon on samanlainen hahmo kuin Johannes Kastaja. Hänkin odotti Jeesuksen Kristuksen tuloa, ja kun odotus päättyi - kun Jeesus astui näyttämölle – oli Johanneksen aika poistua näyttämöltä. Hänen tehtävänsä päättyi, kun Kristuksen tehtävä alkoi. Simeonin tehtävä oli ollut odottaa Messiaan tuloa, rukoillen, varmaankin kertoen muille Messiaasta, ehkä väitellen muiden kanssa, jotka tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia eri tavalla kuin hän. Monet ymmärsivät ”Messiaan” sanan tarkoittavan jonkinlaista soturikuningasta, joka vapauttaisi Israelin ulkomaalaisten ikeestä. Mutta Simeon, Pyhän Hengen johdatuksesta, ymmärsi, että juuri tämä pieni, avuton, köyhän pariskunnan lapsi on tämä kauan odotettu Messias. Simeon ei profetoi Israelin sotilaallisesta voitosta eikä roomalaisten häviöstä, vaan Kristuksen tuomasta valosta, kirkkaudesta, pelastuksesta kaikille kansoille. Sodan voiton hedelmät eivät kestä. Tulee aina toinen sota. Ja vielä toinen. Mutta pelastus, toivo, valo pimeydessä – nämä asiat ovat Jumalan lahjoja, ja ne kestävät. Simeon aavisti jotakin tästä. Hänen rauhallinen tapansa odottaa on esimerkki kaikille meistä, ja on jyrkässä kontrastissa kiihkomielisten tapaan odottaa, niin kuin kostonhimoisesti, pikemmin muiden tuhoa ja oman kansan voittoa toivoen, kuin rauhaa, joka kestää. 

Myös Maria ja Joosef tiesivät jotakin odottamisesta. Odottaa lasta, sitten odottaa lapsen aikuistuvan, ja silloin odottaa, että täyttyvätkö nämä ihmeelliset asiat, joita hänestä kerrottiin, kun hän oli vielä pienenä? Meille odottaminen saattaa olla mukavaa: odottaa lomaa, odottaa hyvän televisiosarjan seuraavaa jaksoa, odottaa juhlia. Odottaa vakavampia asioita - kuten lääkärin yhteydenottoa tai yt-neuvotteluiden tuloksia - saattaa olla ahdistavaa. Kun ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan, odottaminen saattaa olla erityisen ahdistavaa. Silloin kaivataan Jumalan läsnäoloa, silloin on turvauduttava korkeampaan voimaan. Silloin, virren sanoin rukoillaan, että ”uuden voiman saan, taas valossasi kulkemaan.”

Lopuksi, mitä Simeon tarkoitti sanomalla: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä”? Että hän oli nyt valmis kuolemaan? Vai että nyt hän oli helpottunut, että hänen tehtävänsä oli täytetty? Me emme tiedä mitä tapahtui Simeonille tämän kohtaamisen jälkeen. Elikö hän vielä kauan? Tuliko uusi tehtävä? Meillä on taipumus keskittyä johonkin tehtävään, ja saada tyydytyksen tunteen, kun se on hoidettu: tulla konfirmoiduksi, saada uuden työpaikan, rakentaa uuden kodin; Hollywood-elokuvissa suuri tavoite on usein mennä naimisiin, niin kuin kaikki haasteet, tehtävät, huolet päättyisivät hääpäivänä. Ei, elämällä on tapana jatkaa, iloineen ja suruineen. Konfirmaatio on vasta aikuiskristityn elämän alku, uudessa työpaikassa täytyy oppia paljon uutta, uusi koti vaatii paljon ylläpitoa, niin kuin avioliitto ja muut ihmissuhteet vaativat. Uudet tehtävät tulevat aina, olemmeko minkäikäisiä tahansa. Noina hetkinä kiitetään Jumalaa siitä, mitä on tullut hoidetuksi, kiitetään, että hän on poistanut taakan meiltä; sitten odotellaan rauhassa seuraavaa tehtävää ja otetaan se nöyrästi vastaan kun se alkaa. Voimme olla varmoja, että Jumala on kanssamme, auttamassa, kannattamassa, johdattamassa, niin kuin hän johdatti Simeonin.