Emmi Gongin saarna 18.2.2024

Miksi Jumala suuttui niin paljon? Eikö rangaistus ollut vähän liioiteltu pelkästään siitä, että ihmiset söivät yhden hedelmän? Jos tilannetta lähestyy näin, se saa Jumalan näyttämään pikkumaiselta ja vallanhimoiselta tyrannilta, joka vaatii täydellistä alistumista omaan tahtoonsa. Eihän hedelmä ollut myrkyllinen, eikä sen syöminen ollut muilta paratiisin asukkailta pois. Joten miksi kyse oli niin isosta asiasta? Entä anteeksianto? Eikös kristinuskossa ole ensisijaisesti kyse anteeksiannosta ja armosta?

Monissa raamatunkertomuksissa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kenen asemaan itse asettuu. Ihmisinä ja virheisiin taipuvaisina on helppoa asettua Adamin ja Eevan asemaan: Jos mokaan, käykö minullekin noin? Toisaalta, jos kääntää katseen itsensä ulkopuolelle ja miettii Jumalan näkökulmaa, koko kertomus muuttuu mielestäni ymmärrettävämmäksi ja kohtuullisemmaksi. Jumala antoi ensimmäisille ihmisille kaiken, mitä he ikinä tarvitsivat. Hän antoi heille paratiisin, huolista vapaan elämän ja kumppanuutta. Heidän ei tarvinnut huolehtia elatuksestaan, vaatetuksestaan, pärjäämisestään, vaan he saivat eleillä vapaina kaikista aikuisuuden ja elämän haasteista. Ainoa asia, mitä Jumala vaati heiltä, oli, etteivät he söisi yhdestä ainoasta puusta. Tämä ei edes ollut aktiivinen tehtävä, joka vaati heiltä aikaa ja vaivaa heidän päivästään, vaan ainoastaan passiivista puun rauhaan jättämistä. Tämä oli Jumalan ainoa ehto.

Jumala oli nähnyt paljon vaivaa ihmisten eteen ja tehnyt parhaansa, että heillä olisi hyvä olla ja hän odotti kunnioituksen olevan molemminpuolista. Sitten käärme astui kuvioihin houkuttelemaan ihmisiä toimimaan vastoin Jumalan ohjeita. Huomionarvoista on, että myös käärme oli Jumalan luoma. Käärme oli taitava manipuloimaan ja herättämään houkutusta hedelmiä kohtaan ja pian kiusaus kävikin ylivoimaiseksi, ensin naiselle ja sitten miehelle. Nainen söi ja antoi miehelleen, ja mieskin söi. Mies ei kuitenkaan voi piiloutua sen taakse, että nainen söi ensin tai ettei hän tiennyt, mitä teki, sillä mies oli koko ajan ollut hänen kanssaan.

Perinteisesti tätä kertomusta on kutsuttu syntiinlankeemuskertomukseksi, mutta yhtä hyvin sitä voisi kutsua myös kertomuksesta vastuuseen joutumisesta. Kun Jumala vaati ihmisiltä vastauksia, mies oli heti ensin syyttämässä naista ja nainen käärmettä. Kukaan ei ollut valmis kantamaan vastuuta omista tekemisistään, vaan jokainen yritti vierittää syyn muualle. Tämä on hyvin inhimillistä ja varmaan jokainen meistä on joskus sortunut vastaavaan. Heitä ei kuitenkaan painostettu tai aseella uhattu syömään, eikä tilanne myöskään ollut se, että he olisivat muuten kuolleet nälkään. Lieventäviä asianhaaroja ei ole, ei paratiisissa. On myös hyvin inhimillistä haluta jakaa rikos tai kyseenalainen toiminta toisen kanssa. Arkisessa elämässä monesti esimerkiksi herkkujen syömisestä tai alkoholin juomisesta koetaan huonoa omaatuntoa. Helposti tulee tuputettua pullaa toisellekin tai painostettua ottamaan yksi lasillinen, vai oletko dieetillä tai tipattomalla? Eihän nyt yksi haittaa mitään! Pahimmassa tapauksessa toiselle suututaan, koska enhän minäkään sitten voi ottaa!

Toisaalta miksi et voisi? Alkoholin nauttimisesta tai herkkujen syömisestä aiheutuvaa syyllisyyttä voisi pohtia enemmänkin, sillä aina se ei ole tarkoituksenmukaista. Kuitenkin, jos teemme jotain, josta koemme, ettei meidän pitäisi tehdä sitä – olipa syy sitten omassa päässämme tai ulkopuolellamme – jälkeenpäin tulee melkeinpä aina huono omatunto ja syyllinen olo. Hetkellisesti koettu nautinto kalpenee jälkeenpäin koetun morkkiksen rinnalla ja ”kielletty” nautinto on mennyt pilalle. Syyllisyydentunteeseen saatamme reagoida hyvin eri tavoin: joku rypee itsesäälissä, joku selittelee tekojaan pois, joku vetää överiksi kerran aloitettiin jo. Vastuunkantaminen on kipeää ja vaikeaa hommaa. Minä se olin, minä sen tein.

No, virheitä sattuu jokaiselle. Se tuskin on ongelma, vaan isompi ongelma on se, miten näitä käsittelemme. Mies yritti hieman vierittää syytä Jumalallekin sanomalla ”nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi”. Niin, mitäs annoit minulle noin huonon kumppanin. Jos olisit tehnyt hänestä paremman, en olisi sortunut. Tärkeintä olisi kantaa oma vastuunsa tilanteissa, joihin on joutunut tai itsensä ajanut. Minä sen tein, olen pahoillani. Kuinka voin lähteä korjaamaan tilannetta? Kuinka voin jatkossa toimia toisin?

Vastuun kantaminen tuntuu vaikealta ja sitä täytyy monesti opetella kantapään kautta, mutta se myös vapauttaa. Se vapauttaa meidät elämään vapaina ja häpeämättä, pelkäämättä jatkuvasti paljastuvamme. Eikä Jumala ollut niin julma ja kohtuuton tyranni tässäkään kertomuksessa. Kyllä, hän antoi rangaistuksen ja rangaistuksen suuruudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta rangaistuksesta huolimatta hän vaatetti ihmiset ja huolehti heistä ulkomaailmassakin. Jumala ei jättänyt heitä yksin eikä oman onnensa nojaan, hän ei hylännyt heitä täysin yhden virheen takia, vaan jatkoi yhteyden rakentamista ja suhteen korjaamista.

Tämän sunnuntain aiheena on oikeastaan Jeesus kiusausten voittaja. Siinä, missä Adam ja Eeva epäonnistuivat noudattamaan Jumalan tahtoa ja kantamaan vastuuta, siinä Jeesus onnistui. Paholainen kiusasi Jeesusta autiomaassa monenlaisilla houkutuksilla: ruualla, vallalla, kunnialla. Jeesus kuitenkin kesti kiusaukset ja voitti Pahan vallan meidän tähtemme. Sen takia häntä on kutsuttu myös toiseksi Adamiksi, sillä siinä, missä ensimmäiset ihmiset epäonnistuivat tuoden rikkinäisyyden maailmaan, siinä Jeesus onnistui ja korjasi syntyneitä haavoja. Meillä on mahdollisuus kasvaa omaan vastuuseemme, tulla Jumalan luokse virheistä huolimatta ja korjata kerran rikottua yhteyttä. Emme ole yksin.