Samuli Koivurannan saarna 31.12.2023

Jumalaa kohtaamassa (Luuk. 2: 33–40)

”Temppelin ulkoisesta olemuksesta ei puuttunut mitään katsojan sielun eikä silmien ihastuttamiseksi. Rakennus oli nimittäin päällystetty joka puolelta massiivisilla kultalevyillä. Auringon noustessa ne sädehtivät tulenhehkuista loistetta niin, että katsojien oli pakko kääntyä poispäin aivan kuin auringon säteiltä silmiään suojaten. Kaupunkiin saapuvista vieraista se näytti kaukaa katsottuna lumen peittämältä vuorenhuipulta, sillä sieltä, mistä sitä ei ollut kullattu, se oli hohtavan valkoinen.” (Josefus teoksessaan Juutalaissota).

Tähän tapaan juutalainen Josefus kuvasi omin silminsä näkemäänsä ajanlaskun alun Jerusalemin temppeliä Siionin vuorella. Ehkäpä jotain samanlaista kokivat myös Maria ja Joosef vastasyntyneen lapsensa kanssa lähestyessään Jerusalemin kaupunkia ja sen maailman kuulua temppeliä. Tuolloin temppeliä ja sen valtavaa pylväiköiden ja muurien ympäröimää aluetta tosin vielä uudistettiin, mutta epäilemättä sen uhritoimitukset olivat täydessä toiminnassa. Papisto toimitti pyhää työtään, uhrialttarilta nousi savu, soittimet ja laulut, rukoukset ja muukin puhe värittivät äänimaisemaa. Maria ja Joosef lapsensa kanssa tulivat pyhälle paikalle puhdistautumaan – kohtaamaan Jumalan.

Tätä oli tämän juutalaisen perheen elämä tästä eteenpäinkin, Jumalan kohtaamista arjessa ja juhlassa. Temppeliin he palaisivat vielä monet kerrat, ehkäpä jopa vuosittain, jos mahdollista. Viikoittain käytiin Nasaretin synagogan palveluksissa kuulemassa Jumalan sanaa ja rukoilemassa. Kodin keskellä aterioitiin ja rukoiltiin päivittäin. Omalla erityisellä tavallaan myös pitkät matkat autiomaiden läpi olivat Jumalan kansan jäsenille Jumalan kohtaamista. Kuuluihan juutalaiseen identiteettiin erityisellä tavalla tuon kansan 40 vuotta kestänyt matka Egyptistä luvattuun maahan.

Tänään kuulemassamme Jeesus-lapsen ensimmäisessä temppelikäynnissä pyhä perhe kohtaa vanhukset Simeonin ja Hannan. Simeonille ja Hannalle elämän mittainen Jumalan kohtaaminen tapahtui poikkeuksellisesti tuossa yhdessä paikassa, Jerusalemin temppelissä. Siellä he olivat viettäneet paitsi temppelin uhripalvelusta myös osallistuneet synagogaopetukseen. Heille temppeli oli oikeastaan yhdenlainen koti, jossa elettiin ja kohdattiin myös ihmisiä. Ehkäpä se oli ollut heille tavallaan myös erämaa, vuosikymmenestä toiseen tehtyä matkaa odottaen päämääräänsä, Jumalan ja Vapahtajan kohtaamista.

Simeonille ja Hannalle oli itsestään selvää nähdä tässä temppeliin äitinsä ja isänsä tuomassa pienessä lapsessa maailman Vapahtaja. Evankeliumi ei kerro tarkemmin, mistä heille tuo näkökyky annettiin. Simeon kuitenkin saattoi jopa katsella tuona lyhyenä hetkenä Jeesuksen koko elämää ja sen merkitystä ihmiskunnalle: Jeesus tulisi olemaan merkkinä ihmisille. Kansa tulisi tämän vuoksi jakaantumaan, osa myös kompastumaan. Vieläpä tämä merkki tulisi näkyväksi nimenomaan siinä Jumalan kohtaamisessa, joka läpäisisi Jeesuksen elämän, niin Israelin kansan kuin koko maailman ja kristillisen kirkonkin.

Näkikö Simeon sen, kun Jeesus aikuisena tulisi temppeliin ja hajottaisi rahanvaihtajien pöydät, puhdistaisi temppelin rahan ja vallanhimon epäjumalista, jotta Jumalan kohtaaminen olisi mahdollista? Näkikö Simeon sen, kuinka Jeesus opetti synagogassa ja kertoi omassa itsessään täyttyvän kirjoitusten sanat vangittujen vapautuksesta, sokeiden näkönsä saamisesta ja sorrettujen vapautuksesta – saaden näin ihmiset raivon valtoihin? Näkikö Simeon senkin, kuinka Jeesus aterioi syntisten ja syrjittyjen kodeissa, hyväksyen myös ei-juutalaiset ja vihollisetkin samaan pöytään, ateriayhteyteen? Hyväksyen heidät Jumalan yhteyteen ja kohtaamiseen, mitä jälleen osa ihmisistä paheksuisi? Näkikö Simeon Jeesuksen matkan autiomaahan ja ristille paholaisen yrittäessä saada Jeesusta luopumaan Jumalan kohtaamisesta. Ja sen, kuinka Jeesus lopulta kaikesta huolimatta voitti pahuuden vallan?
Simeon ja Hanna katselivat pientä lasta nähden, että Jumalan kohtaaminen oli jatkuvaa taistelua pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan tässä elämässä. Jumalan kohtaaminen ei näin ollut näille vanhuksille pakopaikka elämästä. He eivät vetäytyneet temppeliin, synagogaan, kotiinsa ja erämaahansa paetakseen elämää ja vastuutaan. He eivät halunneet kuunnella vain puhetta Jumalasta, vaan vastaanottaa Jumalan todellisen läsnäolon heidän elämässään. Jumalan kohtaaminen oli heille Jeesuksen odottamista ja vastaanottamista, hänessä asumista ja elämistä, synnin vallan voittamista maailmassa.

Kristillinen kirkko ja kirkkorakennus kertovat myös tänä päivänä tätä samaa viestiä. Kirkko tai Kyriakee eli ”Herralle kuuluva” on yhtä aikaa meille temppeli, synagoga, koti ja erämaa – Jumalan läsnäolon paikka. Muistumia temppelistä näet niin kirkkorakennuksen korkeudessa, lumenvalkoisuudessa, kuin sen valoa heijastavista taideteoksistakin. Pappien vaatetukset ja muukin kirkon esineistö viittaavat omalta osaltaan temppelipalvelukseen, samoin kuin musiikki, liturgiset laulut, rukoukset ja ehtoollisliturgia ylipäätään. Synagogassa puolestaan olemme, kun kuuntelemme Raamatun sanaa ja opetusta eli sanan saarnaa. Penkit ja äänentoisto ovat tärkeitä, jotta sanan kuulo mahdollistuu. Ehkäpä kodinkin elementtejä löytyy: Ateria ja sitä varten katettu ruokapöytä ovat oleellinen osa kirkkoa. Kohtaaminen, vuoropuhelu ja yhdessä toimiminen kuuluvat kirkkoon, samoin kuin lastenkin äänet. Entäpä sitten erämaa: Kynttilät, ikoni, lasimaalaukset, ajoittaiset hiljaisuuden hetketkin viestittävät erämaan vaelluksen yksinkertaisuudesta ja karuudesta. Aina papin saarnat eivät ole onnistuneimpia, mutta ehkäpä joskus tylsyyskin voi välittää jotain tuosta erämaan matkasta – Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta siinä.

Jumalan kohtaamisella kirkossa on pitkät perinteet, mutta ilman Jeesuksen läsnäoloa ja hänen taisteluaan pahuutta vastaan, meidän edestämme, sekin olisi vain epäjumalanpalvelusta. Messussa emme vain puhu Jumalasta. Sen sijaan Jumala itse puhuu ja toimii siinä elämässämme. Emme saa paeta elämää, vaan nimenomaan nähdä tämä elämä, sen kaikki epäoikeudenmukaisuus ja pahuus sekä hyvyys ja rakkaus itsessämme ja arjessamme. Tulemme kirkkoon messuun, jotta Jumala itse toimisi pahuutta vastaan. Tulemme kirkkoon toimimaan seurakunnan yhteisessä tehtävässä. Sana ”liturgia” tarkoittaa suomeksi ”kansan työtä”. Liturgia on meidän kaikkien työtä tässä elämän arjessa oikeudenmukaisen maailman puolesta. 

Kirkkoisä Augustinuksen tiedetään nuoruudessaan eläneen varsin holtitonta elämää ja olleen näin kaikkea muuta kuin innokas kohtaamaan Jumalan. Siitä huolimatta hän muisti myöhemmin äitinsä antaman esimerkin ja tunnusti Jumalalle: ”[Äitini] tuli säännöllisesti Sinun kirkkoosi, […] jotta kuulisi Sinua Sinun puhuessasi, ja jotta Sinä kuulisit häntä hänen rukoillessaan.”  (Tunnustukset, 5:9,3)